Surullisena ja sanattomana

Tänäänkin on uutisotsikot tuoneet järkyttäviä tapahtumia suurelle yleisölle. Miten voikaan olla ihmismieli niin julma tai niin poissa tolaltaan, että satuttaa viatonta lasta?

Jumala, olemme sanattomia, olemme järkyttyneitä.
Teemme sen, mitä olet meitä kehottanut tekemään:
rukoilemme – rukoilemme hiljaa.
Jumala, Sinä olet elämämme perimmäinen turva elämässä, kuolemassa ja elämässä kuoleman jälkeen.
Ole lähellä meitä
ympäröi armollasi
ympäröi rauhallasi.
Lohduta meitä.
Aamen.

Tänään hakiessani poikaani päiväkodista halasin häntä tiukasti ja kauan. Miten arvokkaita ovatkaan ne hetket!

Jumala, minun käteni eivät yllä suojelemaan lastani hänen matkoillaan. Kristus, kulje sinä lapseni kanssa juuri nyt. Anna rukousteni saavuttaa hänet ja siunata sinun läsnäolollasi.
Anna hänelle rohkeutta valloittaa maailmaa ja voimaa irrottautua kodin turvasta. Anna samalla harkintaa ja viisautta ottaa vastuuta itsestä ja toisista ihmisistä.
Jätän oman pelkoni ja ahdistukseni sinulle uskoen, että sinä olet minun ja lapseni turva ja apu.
Aamen.



 

Joulun suunnitelma

Tämä tekstini on julkaistu Vaasan suomalaisen seurakunnan joulunajan tapahtumatiedotteessa v. 2014. Nyt ajattelin laittaa sen myös tänne blogiini.

"Tänä vuonna sain mielestäni hyvän idean perheemme joulutervehdyksiä varten: valokuva pojasta kynttilän äärellä.  Ajatus oli hyvä, mutta toteutus ei toiminut suunnitellusti.  Rauhallisen muotokuvan sijaan sain kaksi- ja puolivuotiaastani joukon kuvia joissa hän poseerasi milloin missäkin asennossa ja rekvisiittana käytetyn led-kynttilänkin sijainti vaihteli lattialla kumollaan olemisesta pojan pään päälle. Kuvista välittyi silti joulun sanoma: Ilo ja valo.

Meidän suunnitelmamme voivat epäonnistua tai toteutua toisin kuin ajattelimme.  Jumalan suunnitelmat sen sijaan toteutuvat aina tarkasti.  Profeetat ennustivat Kuninkaan syntyvän Daavidin suvusta ja Messiaan tulevan Betlehemistä. Ei siis ollut sattumaa, että Joosefin ja Marian tuli lähteä vaivalloiselle matkalle juuri ennen kuin Marian piti synnyttää. Messiaan ei ollut tarkoitus syntyä Nasaretissa vaan Betlehemissä.

On ihmeellistä huomata, kuinka Jumala vuosisatojen ajan johdatti ihmisiä, kansoja ja tapahtumia niin, että lopulta kaikki tapahtui täydellisesti suunnitelman mukaan.  Jeesus syntyi ja odotus päättyi.  Siksi voimme olla luottavaisin mielin, sillä Jumala toteuttaa suunnitelmaansa myös meidän elämässämme. Tänäkin jouluna saamme riemuita yhdessä: Vapahtaja on syntynyt!"

Rippikouluelämää

Elämäni rytmittyy normaalin ihmisen tapaan kalenterivuosiin, kuukausiin ja viikkoihin. Vuotta rytmittää rippikoulu hyvin voimakkaasti. Juuri nyt elämme jännittäviä aikoja. Edellinen rippikoulukausi on päättynyt, rippikoulun jälkityötkin tehty ja rippikouluilmoittautumiset ovat meillä parhaillaan käynnissä. Työntekijänä elän epätietoisuuden ja tyhjyyden aikaa.  Minulla ei ole juuri nyt mitään rippikouluun liittyvää tekemistä töissä. Vielä ei osaa sanoa, milloin omat riparit ovat (= milloin olisi tilaa kesälomalle), millainen tiimi työtovereita rippikoulua luotsaa kanssani ja millaisia nuoria ryhmään sattuu. Vähän aikaa eteenpäin, niin tiedetään, mitkä rippikoulut toteutuvat, ja millaiset tiimit rippikouluja luotsaavat. Siitä alkaa suunnittelu ja ainakin minun kohdallani jännittäminen. Millaisia nuoria omaan rippikouluun osuu, miten rippikoulu lähtee käyntiin jne. Tammikuusta toukokuulle kuljetaan seurakuntaan tutustumisen jaksoa. Itse olen  työtovereideni kanssa useimmiten päätynyt siihen, että käymme yhdessä ryhmässä tutustumassa tilaisuuksiin ja osallistumassa parhaamme mukaan. Vapaavalintaisia tilaisuuksia  ei juurikaan ole, mutta siitä on tullut vain positiivisia palautteita.

 

Kesän leirit ovat oma, intensiivinen osansa vuotta. Konfirmaation jälkeen nuoret lennähtävät jokainen omille teilleen. Se on haikeaa, mutta samalla niin hienoa. Joka vuosi rippikoulussa oppii itsekin jotain, oivaltaa uusia asioita, ajattelee jotain vanhaa tuttua uudesta näkökulmasta tai kyseenalaistaa jotain itsestäänselvyyksiä. Väsyttävää, mutta todella antoisaa.

 

Kuluneena kesänä sain isosilta kruunun. Se tehtiin alun perin johonkin muuhun tarkoitukseen, mutta jotenkin se ajautui alla olevalla tekstillä minun päähäni. Ehkä vähän osuikin, mutta nakittaminen on nuorisotyönohjaajan perustehtävä =) Ja isoset ovat leirillä tekemässä työtä, eikös?

 

 

Kesän jälkimmäiselle leirille tullessa edellisen leirin kollegat olivat ystävällisesti askarrelleet meille aamukamman. Se oli niin hieno, ettei sitä raatsinut alkaa katkomaan, joten se sain koristaa toimistoa koko leirin ajan.

Rippikoulu on minulle kovin rakas osa työtä. En haluaisi siitä luopua, enkä vaihtaisi muuhun, jos se itsestä vain suinkin on kiinni. Samanaikaisesti se on todella raskasta, intensiivisesti olet viikon töissä, poissa kotoa ja perheen luota. Mutta silti, kutsumustyötä tässä tehdään.

Suu puhuu siitä, mitä sydän on täynnä

Otsikkona oleva lause on minusta kovin kiehtova.

Viime aikoina olen tietoisesti yrittänyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, mistä ja miten puhun ihmisille.  Toki olen ennenkin miettinyt, mistä haluan viestittää pitäessäni hartauksia, kohdatessani ihmisiä työssä.  Vapaalla sekä kotona perheen kanssa ollessani olen usein antanut tulla suusta, mitä sylki suuhun sattuu tuomaan.

Hyvin usein on niin, että jos ihmisen sydämessä on vihaa, katkeruutta, kateutta tai muuta negatiivista, niin hänen puheensa ovat sitä samaa täynnä. Valitetaan olosuhteista, toisten ihmisten käytöksestä, maailman yleisestä epäoikeudenmukaisuudesta tai huonosta säästä. Ihminen näkee ympäröivät huonot ja negatiiviset asiat, muttei lainkaan sitä hyvää, mitä on saanut.

Jos ihminen huomaa olla kiitollinen ja iloita siitä hyvästä, mitä hänen elämässään on, huonotkin asiat tuntuvat siedettävämmiltä. Se heijastuu myös puheissa ja teoissa.

Työssäni tapaan paljon ihmisiä ja näin kesän korvalla ja kesällä erityisesti rippikoululaisia. Monen suusta kuulee paljon kirosanoja. Nuoret ja vanhemmatkin käyttävät kiroilua puheen tehostuskeinona. Peittämään ehkä epävarmuutta tai sitä, ettei oikein tiedä mitä ja miten sanoa joku asia. Halutaan ehkä myös järkyttää tai ärsyttää aikuisia?  Ja huono tapa puhua alkaa ja jatkuu muissa yhteyksissä.

En tässä tarkoita sitä, että olisin itse jotenkin muita parempi tässä asiassa, kyllä minultakin ärräpäitä suuttuessani tai vaikka lyödessäni varpaan oikein makeasti johonkin. Tarkoitankin sellaista puhetta, joka menee suunnilleen näin " *** me mentiin sinne ja *** siellä oli ** tylsää. ** mä en ala jos  se *** tyyppi tulee sinne *** kirkkoon." (Nämä lähes suoria lainauksia erään rippikoululaiseni jutusta...

Mielestäni kirosanojen viljava käyttö puheessa antaa ihmisestä huonon kuvan. Jotenkin vielä ymmärrän, että nuori kiroilee ja hakee sillä irtiottoa lapsuudesta, mutta kun tapaa aikuisen, joka käyttää ärräpäitä kuin välimerkkeinä, korviini alkaa melkein fyysisestikin sattua. Alan laskea kirosanoja, ja varsinainen asia saattaa jäädä ihan sivuraiteelle.

Palaankin siihen, mistä aloitin. Jos sydän on todella täynnä sitä mitä suu puhuu, niin totisesti toivoisin että minun sydämestäni löytyisi enempi iloa, onnea, rakkautta ja lämpöä kuin **** tai **** tai ****.

Lapsettomien lauantain ja äitienpäivän mietteitä

... Kun lapsettomien lauantai alkaa kääntyä jo yöksi, tai oikeastaan sinne äitienpäivän puolelle jo, niin muutamia ajatuksia siitä.

Huomenna (tänään) on kolmas äitienpäivä, jota voin juhlistaa äitinä. En ole siihen vieläkään tottunut, että olen ÄITI. Että maailmassa todella on joku, jolle minä olen äiti. Se on samaan aikaan ihanaa, upeaa ja uskomatonta - ja toki myös kamalaa, stressaavaa ja uuvuttavaa. Mutta eniten se on ihmeellistä. Kolmen vuoden jälkeenkin tulee silloin tällöin tilanteita, joissa hämmästyn itsekin sitä, että voin kutsua itseäni äidiksi. Joku kysyy, millainen perhe minulla on, tai että onko minulla lapsia. Olen jo vastaamassa, ettei ole, kun muistankin, että onhan minulla poika.

Lapsettomuuden leima mielessä pysyy tiukasti. Vaikka minulla onkin onni olla äiti, muistan hyvin, miten raastavalta tuntui, kun se, mitä eniten olisi halunnut maailmassa olla ja saada, oli saavuttamattomissa. Mitään et voinut tehdä sen saavuttamiseksi, ja hyvää tarkoittavat kanssaihmiset valoivat öljyä liekkeihin utelemalla ja vitsailemalla aiheesta.

Minusta tuntuu, että usein yhteiskunnassa määritellään naiseutta äitiyden kautta. Ikäänkuin olisit jotenkin huonompi, vajavainen naisena, jos et ole äiti. Sain kokea sen monet kerrat. Olin vihainen Jumalalle, olin vihainen kanssaihmisille, olin kateellinen vanhemmille. Kadulla vastaantulevat lastenvaunut saivat kyyneleet silmiini.

Nyt se tuntuu kaukaiselta. Olen saanut niin paljon onnea äitiyden myötä, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan. Silti tiedän, että lapsettomuuden identiteetti pysyy sielussani. Korviini särähtää  lause:  "Me tehdään seuraava lapsi kun esikoinen on x vanha" tai jotain muuta typerää. Ei lapsia tehdä tai tilata niinkuin pikaruokaa. Lapsi on suurin lahja, mitä ihminen voi saada. Tekemisestä puhuminen on loukkaavaa sitä lähimmäistä kohtaan, joka haluaisi olla vanhempi, mutta ei syystä tai toisesta voi olla sitä. Loukkaavaa on myös laskea leikkiä ja udella asiasta. Koskaan ei voi tietää, kuinka vereslihalla lähimmäisen sielu asian vuoksi on. Eikä siitä ole ollenkaan helppoa puhua.

Haluaisin sanoa äideille: nauttikaa lahjasta jonka olette saaneet. Vanhemmuus on kunniatehtävä. Muistakaa myös niitä lähimmäisiä, jotka toivoisivat lasta, mutta eivät ole saaneet. Aina ei kyse ole pariskunnasta. Ehkä sopivaa kumppania ei ole löytynyt. Lapsihaave voi silti elää.

Lapsettomille toivon voimia ja siunausta elämään. Toivon, että haaveesi täyttyisi joskus, jollain tavalla.

Olkaamme toisillemme armollisia lähimmäisiä.

Sammakon kanssa kirkossa

Eilen oli sellainen tilanne, että lapsenhoitoteknisten haasteiden vuoksi ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tuo herra kolmevee mukaan klo 10 messuun. Asiasta haastavan teki lähinnä se, että allekirjoittaneella oli tarkoitus olla siellä töissä... Onneksi kyse oli vain rippikouluryhmäni seurana ja valvojana toimimisesta.

Herra kolmevee ei ole lähtökohtaisesti ollut kovin ihastunut noista peruskirkkomenoista, hänen mielestään kirkossa on kivaa, mutta siellä ollaan liian kauan. Tämä mielessäni varustauduin henkisesti kaitsemaan kiukuttelevaa kolmevuotiasta ja samanaikaisesti huomauttelemaan rippikoululaisia kännykän näpräämisestä ja juttelusta yms. sopimattomasta meiningistä.

Riemu alkoi jo ensimmäisen virren aikana. Herra kolmevee päätti makoilla penkkien välissä lattialla. No, virret saattavat kuulostaa paremmilta niin, joten annoin makoilla. Sitten kun herra kyllästyi siihen, olikin karkkiaskin vuoro, jonka olin kaukaa viisaana varannut laukkuun.
Niitä mutustellessa päästiin jo saarnaan asti.

Nykyajan rippikoululaisilla on selkeitä ongelmia. Se tulee esiin siinä, että useilla kännykkä on niin kiinteä osa ihmisvartaloa, ettei siitä pysty irrottamaan otettaan. Kun ymmärtämätön nuorisotyönohjaaja pakottaa laittamaan puhelimen taskuun, on loppuaika istuttava käsi taskussa, koska kännykästä EI VOI irrottaa otetta.(Itse olen kuitenkin niin vanha, että olen käynyt rippikoulun edellisellä vuosituhannella, ja kännykänkin sain vasta lukion viimeisellä luokalla.)

Saarnan aikana herra kolmevee viihdytti itseään syömällä karkkeja askista, ajamalla kirkon käytävää pitkin leikkiautolla ja selaten kirjoja. Kunnes hän keksi, että kirkon käytävä on oivallinen sammakkoleikin kiitoalusta. Niin sitä alettiin pomppia ja hyräillä " pienet sammakot"-laulua. Ehtoollisellakin kävi pomppimassa pieni sammakko. Hyvin meni, onneksi.

Rippikoululaiset olivat tosi rauhallisia (rippikoululaisiksi), kuten herra kolmeveekin ( kolmevuotiaaksi).  Itse olin vain niin uupunut tästä kahteen eri osaan jaetusta vahtimis- ja valvomistehtävästä, että kotiin päästyämme nukuin kahden tunnin päiväunet.

Puutarhaelämää

* Jos äitini sattuu lukemaan tämän, niin varoitan: älä järkyty liiaksi, myös omahyväiset "mitä minä sanoin -hymistelyt kielletty*

Viime kesänä pieni perheemme muutti omakotitaloon. Muistan vielä hyvin, kuinka vannoin ja vakuutin lapsuudenkodista pois muuttaessani, että onnellisinta kerrostaloon muutossa on se, että EI TARVITSE TEHDÄ PIHATÖITÄ!!! Ei siis enää ikipäivänä lumitöitä, ruohonleikkausta, kitkemistä, haravointia.. Ei niin mitään puutarhaan tai pihaan viittaavaakaan, ei enää ikinä.

No, viisas lukija tietää, että ikuisuus on niin pitkä käsite, ettei kannattaisi sen nimiin pienen ja erehtyväisen ihmislapsen vannoa. Nyt huomaan, kuinka matkani käy yhä useammin puutarhamyymälöihin tai netin puutarhasivustoille. Kuljen pihalla ihastellen, mitä mistäkin nurkasta lumen alta paljastuukaan, kuinka viime syksynä istuttamistani kukkasipuleista nousee kuin nouseekin krookuksia (ja tässä vaiheessa lupaavasti myös tulppaanin LEHTIÄ). Viime kesänä istutetut pensaat etupihalla näyttävät selvinneen hengissä talvesta ja jänisten hyökkäyksistä.

Ja mikä pelottavinta: haravointi on kivaa. Voin rehellisesti sanoa, että nuoruuden päivinä en nauttinut sekuntiakaan haravoinnista. En tiedä, johtuuko tämä vanhenemisesta, äidiksi tulosta vai yleisesti vain mökkihöpertymisestä, mutta puutarhassa on kiva kuopsutella, istutella, kastella ja haravoida.

Jotain on onneksi pysynyt muuttumattomana: Lumitöistä en voi sanoa nauttivani. Päinvastoin.

Täällä taas!

Yhtäkkiä huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on vuosia aikaa. Poikani on muuttunut vauvasta toimeliaaksi kolmevuotiaaksi ja itse olen palannut työelämään. Pikkulapsiperheessä arki on vienyt mennessään, ja monet harrastukseni ovat vaivihkaa painuneet taka-alalle. Niiden joukossa blogien lueskelu, ja myös kirjoittaminen.

Opiskeluissani opettajan kannustus blogin käyttämiseen opetusvälineenä  innosti myös kaivelemaan tämän vanhan blogini esiin ja haluaisin taas jakaa ajatuksiani. Ehkäpä siinä nyt onnistuisinkin taas?

Antakaa lasten tulla...

Olin poikani kanssa kirkossa pari sunnuntaita sitten. Suuntasimme rohkeasti klo 10 messuun kuulemaan, kuinka hänen nimensä mainittaisiin esirukouksen yhteydessä. Päivä oli kaunis ja me hyvällä tuulella. Poika jokelteli ja minä olin muuten vain hyvällä tuulella.
Kirkon penkkiin istahdimme takariviin, jotta häiritsisimme mahdollisimman vähän muita kirkossa olijoita. Kaikki meni hyvin siihen, kunnes ensimmäinen virsi alkoi. Pieni mies alkoi olla uninen ja aloitti unikitinän, joka on hiljaista itkua, ja joka kestää hetken ennen kuin hän antaa unelle periksi. Ajattelin, ettei se ketään häiritse virren aikana, ja toiveikkaasti ajattelin myös, että poika nukahtaa ennen  virren loppumista. Kuitenkin kanssaihmisten suunnasta alkoi tulla sen verran murhaavia katseita, että katsoin parhaaksi siirtyä kirkon eteiseen. Poika nukahti, ja palasimme penkkiin istumaan, kävimme ehtoollisellakin.

Näin jälkeenpäin olen miettinyt monia meidän messuumme liittyviä asioita. Onko se niin pyhä paikka, ettei muutama lapsen jokellus ja äännähdys mahdu sinne? (Tässä en nyt puhu suoraa huutoa karjuvasta lapsesta..) Jeesus sanoi, että lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta ja joka ei sitä ota vastaan kuin lapsi, ei sinne pääse.. Jos lapsi siis haluaa tulla kirkkoon pääjumalanpalvelukseen, niin miksi heitä katsotaan karsaasti?

Kirkossamme on mielestäni se ongelma, että kehitellään jatkuvalla syötöllä erikoismessuja eri kohderyhmille. Se on hienoa, ja olen jokaisesta ihmisestä iloinen joka kirkkoon tiensä löytää. Mietin vain, että missä on se jatkuvuus, mistä ne uudet kävijät pääjumalanpalveluksiin tulevat? Ainakin niinä kertoina kun  itse olen viime aikoina pääjumalanpalveluksessa käynyt, kävijäkunta on pikemminkin keski-iän ylittänyttä kuin sitä vielä odottelevaa. Missä on se yksi seurakunta, joka toimii, kun seurakuntalaiset on pirstottu omiin erityismessuihinsa?

Kuinka messusta saisi lapsiystävällisemmän? Tai vanhusystävällisen? Tai sellaisen jossa perheetön nuori aikuinen tuntisi olonsa kotoisaksi?

Tätä pyörittelen nyt mielessäni. Kirjoitan lisää, kun keksin vastauksia.

"Kun Jumala sanallaan sinutkin loi.."

".. Hän samalla tarkoitti näin: sä arvokas oot, sä osaat ja voit, mä tällaisna rakastan sua.."

Kun kehitysvammaisten rippikoululeirin konfirmaatiolaulu raikasi leirikeskuksen kappelissa, ei monikaan silmä pysynyt kuivana. Itselleni teki tiukkaa laulaminen kahden valtavan upean nuoren välissä kappelin etuosassa. En ole itse ollut koskaan läsnä niin tunteikkaassa konfirmaatiohetkessä. Elämäni ensimmäinen keva-ripari oli päättymäisillään, ja tunsin itse saaneeni niin paljon. En ole koskaan aikaisemmin rippikoulussa oppinut itse niin paljon Jumalan rakkaudesta ja armosta kuin tuolla nimenomaisella leirillä.

Olen löytänyt itselleni uuden rakkauden kehitysvammaisten parissa tehtävästä työstä. Mitenköhän sitä saisin ujutetuksi enemmän omaan työnkuvaani... ?

Rippikouluelämää

Kesääni kuuluvat olennaisina osina rippikoululeirit. Oikeastaan en voisi kuvitella kesää ilman leirielämää... Niin tärkeä osa työtäni se minulle on. Tässä vaiheessa kesää mennään jo toisessa riparissani, ja vielä yksi on jäljellä elokuun alussa.

Tänä kesänä kattaus on ollut tavallista monipuolisempi, ensimmäinen riparini oli ihan tavallinen leiri, tässä toisessa mausteena on se, että se on nimitetty Luovan toiminnan ripariksi. Luovalla riparilla on tavallista enemmän luova toimintaa =) Kuten joku välkky voisi nimestä jopa päätellä... Täällä meillä on ollut normaalien oppituntien lisäksi bändi- ja kuorokanavaa, valokuvausta, kuvispajaa.. tarkoitus olisi vielä ainakin tanssia, tehdä draamaa jne. Lisäksi tunneilla käytetään mahdollisimman monipuolisesti erilaisia menetelmiä ja elävöittämään opetusta. Tähän mennessä kaikki on sujunut kohtuullisen hyvin, ja väki on viihtynyt.

Kolmas leirini on minulle itselleni aivan uusi aluevaltaus, nimittäin kehitysvammaisten rippikoulu. Olen kyllä työskennellyt kehitysvammaisten lasten kanssa, mutta rippikoulussa en ole aikaisemmin ollut mukana. Odotan kokemusta innolla.

Rippikoulu on siksi itselleni niin merkityksellinen, että siellä koen erityisen selvästi Jumalan läsnäoloa. En ole vielä koskaan ollut sellaisella riparilla mukana, missä Jumala ei olisi opettanut myös minua. Olen oppinut uusia asioita itsestäni mutta ennen kaikkea Jumalasta. Vaikka sekä henkisesti että fyysisesti rankka leiriviikko vaatii paljon voimavaroja, silti koen jääväni plussan puolelle, ihan jokainen kerta.

Saarna koulun kevätkirkossa

Pidin tämän saarnan viime viikolla oman yhteistyökouluni kevätkirkossa.


5. sunnuntai pääsiäisestä (rukoussunnuntai) – Sydämen puhetta Jumalan kanssa

Matt. 6: 5-13

Jeesus opetti ja sanoi:

"Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.
Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:
- Isä meidän, joka olet taivaissa!
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.

Tapahtukoon sinun tahtosi,

myös maan päällä niin kuin taivaassa.

Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.

Ja anna meille velkamme anteeksi,

niin kuin mekin annamme anteeksi niille,

jotka ovat meille velassa.

Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta."


Jännittääkö sinua saada todistus ja nähdä mitä numeroita saat?

Minuakin jännitti ja oikeastaan pelotti todistusten saaminen. Kun olin koulussa, matematiikka oli minulle erityisen vaikeaa. Tuntui, että numerot vain hyppelivät paperilla sinne ja tänne, eivätkä asettuneet ollenkaan niin kuin olisin halunnut, kaikista yrityksistäni huolimatta. Se harmitti, sillä todistuksessa matematiikan numero oli aina jotain muuta kuin olisin toivonut. Siksi minua pelotti saada todistus ja viedä se kotiin.

Eräänä vuonna minua pelotti erityisen paljon. Pelkäsin, mitä vanhemmat sanoisivat huonosta numerosta. Isä oli nimittäin luvannut, että jos sekä minä että veljeni parantaisimme todistuksiemme numeroita ja keskiarvoa, hän ostaisi molemmille uudet polkupyörät. Koska matematiikan numero ei ollut noussut mihinkään, olin melko lailla varma, että ajaisin samalla vanhalla pyörällä ikuisesti.

Kun sitten kävelin todistuksen kanssa kotiin, minua itketti kovasti. Harmitti, etten saisi pyörää, ja harmitti myös sen takia, että vaikka olin yrittänyt kovasti, numero ei ollut muuttunut miksikään joululta. Kun tulin kotiin, isä näki heti, että minulla oli paha mieli. Hän otti todistukseni, katseli sitä ja pyysi äidinkin katsomaan. Sitten hän sanoi: katsopa, kuinka paljon meidän tyttö on parantanut keskiarvoaan! Ja äiti lisäsi: ja matematiikankin numeron olet saanut pysymään samana! Hieno suoritus! Sinä kesänä ajelimme molemmat veljeni kanssa uusilla polkupyörillä. Olin takertunut liikaa vain yhteen numeroon huomaamatta sitä, että kokonaisuutena olin onnistunut ihan hyvin. Koulussa arvosanoja jaetaan sitä varten, että voimme tarkkailla sitä, missä olemme onnistuneet hyvin ja missä tarvitsemme vielä hiukan enemmän harjoitusta ja työtä.

Taivaan Isä on kuitenkin sellainen tyyppi, ettei hän jaa arvosanoja. Sen sijaan hän jakaa ARMOSANOJA. ARMO – ansioton rakkaus minun osakseni. (ARMO- kirjaimet isoilla papereilla) Taivaan Isä ei arvostele meitä, vaan hänen luokseen saamme tulla juuri sellaisina kuin me olemme. Ansioton tarkoittaa juuri sitä, ettei hänen hyväksymistään tai rakkauttaan tarvitse ansaita lukemalla kokeisiin tai osaamalla kertotaulu mahdollisimman hyvin.

Jumalan rakkaudesta meille kertoo se, että saamme kutsua häntä Isäksi ja puhua hänelle. Me saamme rukoilla Jumalaa ja kertoa hänelle, mikä mieltämme painaa, tai mistä iloitsemme. Jumala iloitsee meidän kanssamme onnistumisistamme ja on surullinen jos epäonnistumme jossakin meille tärkeässä. Hänen rakkautensa meitä kohtaa ei epäonnistumisista huolimatta vähene tai lopu. Monta kertaa saatamme ajatella, ettei Jumalaa kannata vaivata kaikilla pikkuasioilla, pyrimme kantamaan huoliamme yksin. Jumala on kiinnostunut kaikista pienimmistäkin asioista, joita mielissämme on. Mikään asia ei ole liian pieni tai suuri Jumalalle, ja siksi me voimme turvallisin mielin kertoa Jumalalle kaiken. Rukoilla voi omin sanoin tai yhdessä samoilla sanoilla, vaikka niillä, jotka Jeesus meille tuossa raamatunkohdassa opetti. Jumala muuten kuulee myös ne asiat, joita emme ääneen sano, jotka ovat meidän sydämissämme.

Nuoria varten, mutta miksi?

Tänään on seutumme Saappaan toinen vuotuinen saapastelu-urakka. Koulut päättyvät, ja nuoret kerääntyvät täällä Vaasassa Hoviskan rantaan juhlimaan kesän alkamista. Saapas-operaatiossa on mukana seurakunnan työntekijöitä ja koulutettuja vapaaehtoisia. Kuljemme nuorten keskellä, tarkkailemme tilannetta, otamme kontaktia nuoriin ja puutumme, jos näyttää että apuamme tarvitaan. Apu saattaa olla esimerkiksi keskustelua, pienen ensiavun antamista tai liian päihtyneen nuoren auttamista.

Valtaosa ihmisistä joiden kanssa olen Saappaasta keskustellut pitävät toimintaa mielekkäänä ja tarpeellisena. Kuitenkin olen törmännyt muutaman kerran tilanteeseen, jossa ihminen on sitä mieltä, että Saappaan mukanaolo tämän illan kaltaisissa tilasuuksissa nimenomaan mahdollistaa nuorten juopottelun. Ensimmäisen kerran kun aiheeseen törmäsin, olin täysin pöyristynyt: miten kukaan voi ajatellakaan noin? Nyt asiaa pohdittuani, ymmärrän kyllä perusteluita väitteen takana hiukan paremmin. en silti ole samaa mieltä.

Väitän, että Saappaan läsnäolo ei vaikuta nuorten alkoholikäyttäytymiseen ainakaan lisäävästi. Nuoret juovat alkoholia, oli Saapas paikalla tai ei.  Yksittäisten nuorten juomiseen Saapas vaikuttaa päinvastoin vähentävästi. Ne nuoret, jotka tietävät Saappaan olevan paikalla, ja jotka tuntevat työtekijöitä tai vapaaehtoisia henkilökohtaisesti, eivät kehtaa tai halua näyttäytyä päihtyneinä heille. Saattaisi olla noloa nuoren mielestä lähteä muutaman päivän päästä leirille työntekijän kanssa, joka on nähnyt hänen hilluvan juovuspäissään.

Saapas ei mahdollista nuorten juomista. Sen sijaan sen läsnäolo rauhoittaa tilannetta, ja luo turvaa. Suuri osa nuorista jotka ovat juhlimassa, eivät käytä alkoholia, ja Saapas on heitäkin varten paikalla. Aikuisten läsnäolo ylipäätänsä rauhoittaa tilannetta, olivat he sitten viran puolesta paikalla tai vapaaehtoisina.

Monet vanhemmat ostavat itse lapsilleen juomia ja tuudittautuvat siihen käsitykseen, että lapsi ei juo enempää kuin ne kaksi siideriä, jotka äiti tai isä osti. Totuus on se, että siinä on usein vain alku. Juodaan toisten pulloista, muitakin hakijoita on.. ja yhtäkkiä ollaankin juotu niin paljon, etteivät jalat kanna, ja kontrolli sumenee huonoimmassa tapauksessa sammuu..

Tiedän myös, etteivät kaikki vanhemmat edes tiedä, missä lapset viettävät aikaansa. Uskotaan sokeasti siihen, mitä lapsi sanoo ja huonoimmassa tapauksessa tulos on sellainen kun vuosia sitten soittaessani erään tytön kotiin. Soitin ja kerroin perheen jälkikasvun makaavan selviämisasemalla ja haluavan kotiin.. Puhelimeen vastannut Isä ei uskonut, että hänen lapsensa voisi olla meillä, sillä hän oli mennyt parhaan kaverinsa luokse yökylään. Saatoin kertoa isälle, että kyseinen kaveri oli myös selviämisasemallamme ja että olin seuraavaksi soittamassa tämän kotiin.. 

Kaikesta huolimatta, lämpimät onnittelut kaikille valmistuneille ja koulunsa päättäneille! Siunausta elämäänne!

Opiskelun iloa

Olen varmaan jonkinlainen ikuinen opiskelija. Viime viikolla oli ensimmäinen lähijakso taas uudesta haasteesta. Pyrin syksyllä opiskelemaan Diakonia-ammattikorkeakouluun ylempää AMK-tutkintoa suuntautumisena Diakonia, kristillinen kasvatus ja nuorisotyö. Pääsin =)
Opiskelu tapahtuu työn ohessa, 2-3 lähipäivää kuukaudessa ja sen päällä vino pino etätehtäviä. Ensimmäinen lähijakso oli tosiaan viime viikolla, ja hurjan innostavalta ja mielenkiintoiselta se vaikutti. Olen innoissani uudesta haasteesta ja mahdollisuudesta kehittää itseäni ja omaa työtäni. Ja kuka tietää, ehkä mahdollisuuksia olisi laajempiinkiin haasteisiin. Opiskelujen keskeisenä osana on opinnäytetyö ja monenmoiset ajatukset jo pyörivätkin päässä sen tiimoilta. Omasta työstä löytyisi niin monia erilaisia kehittämis- ja tutkimushaasteita, että vallitsee suoranainen  runsaudenpula. Onneksi opinnäytetyötä ei tarvitse ihan huomenna aloittaa, niin saa rauhassa mutustella, mikä olisi se oma aihe. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta tämä lisähaaste auttaa minua jaksamaan työssä ja motivoi kovasti tekemään työtäni entistä paremmin. Joku ehkä ajattelee, miten lisätyö ja stressi auttaa jaksamaan, mutta minulla se toimii niin. Kun saa ajatukset pois niistä omista perusympyröistä, kuulee toisten opiskelijoiden ja opettajien ajatuksia ja kokemuksia sekä saa uusia ajatuksia, niin mikä voisi olla sen parempaa?

Siunausta ja lahjuksia

Loppiaisena 6.1. 2011 minut siunattiin kolmen työtoverin kanssa virkaan. Virkaani olen hoitanut lokakuusta 2008 alkaen, mutta seurakunnassa tunnetusti jotkut asiat sujuvat kovin hitaasti. Tämä näytti olevan yksi niistä. Ehdin matkan varrella jo hiukan pahoittaa mieltänikin siitä, ettei minua siunattu. Mutta se on kaikki nyt annettu anteeksi ja unohdettu =) Koska tämä nykyinen on ensimmäinen virkani, ei minua ole sen kummemmin siunattu rippikoulun konfirmaation jälkeen. Siksi tuntui hienolta olla siunattavana. Parhaani olen tehnyt tähänkin asti ja samalla tavalla aion työtäni jatkaakin, mutta silti tuntuu merkittävältä olla erityisen rukouksen kohteena, niin että nimeltä mainitaan esirukouksessa. Koko ajan olen tiennyt, että seurakunnan luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset ja työtoveritkin ovat työni tukena ja että moni minunkin puolestani rukoilee, mutta se konkretisoitui minulle jotenkin täysin uudella tavalla torstaina. Kosketti ja liikutti kovasti. Siunauksessa olisi ollut jo kylliksi, mutta Messun  jälkeen Kryptassa olleessa juhlassa meitä lahjottiin vielä seuraavasti. Kiitos kaunis!

                                

Työniloa!

Viime viikolla kävin "harjoittelemassa" kolme päivää likimain tyhjässä toimistossa työntekoa. Oli mukavaa, kun tuli tällainen ikään kuin pehmeä lasku töihin. Tällä viikolla työt alkavat sitten toden teolla, huomenna aloitan aamuni päivänavauksella "omalla" koulullani. Siellä on vaihtunut yhteysopettaja, kun hänen kanssaan viime viikolla puhuin puhelimessa innostuin itsekin hänen innokkuudestaan ja positiivisuudestaan. (edellinenkään yhteistyökumppani ei ollut huono, päinvastoin..) On hienoa tehdä yhteistyötä sellaisten ihmisten kanssa, jotka oikeasti ovat innostuneita työstään ja suhtautuvat positiivisesti mahdollisuuksiin, joita seurakunta voi tarjota ja mitä kaikkea yhteistyössä on mahdollista tehdä. Aloitetaan nyt huomenna siitä päivänavauksesta. Tuolla koululla saa vielä pitää liikuntasalissa koko koululle hartauden. Tykkään siitä paljon paljon enemmän kuin kököttää yksin jossain kuulutuskopissa ja höpistä keskusradioon. Tulee joka kerta sellainen olo, että "kuuluukohan tämä mihinkään?" "kuunteleekohan tätä edes kukaan..?"  Viime keväänä yhdellä yläkoululla ehdin pitää koko hartauden viimeistä lausetta lukuunottamatta, kun ystävällinen opettaja tuli sanomaan, ettei mitään kuulu... Tunsinpa sitten oloni hiukan tyhmäksi ja noloksi. Joka koululla kun nuo kuulutusvempeleet ovat vielä erilaisiakin.. Miten niitä voi osata, jos kerran pari käy lukukaudessa niitä räpeltämässä?

Ensi viikonloppuna meillä on edessä vielä suuri voimainponnistus, Megajatkis. Se on täällä Vaasassa kaikkien ripareiden yhteinen jatkoripari. Leirikeskukseen ahtautuu tänäkin vuonna noin 200 viime kesän rippikoululaista, isosta, kesätyöntekijää ja tietysti meitä vakityöntekijöitäkin. Kaksi kertaa olen ollut aikaisemmin ja mukavaa, vaikkakin sanoinkuvaamattoman työlästä se on ollut. Toivotaan sitä samaa tänäkin vuonna.

Kun lomat loppuu.. kesä ohitse on?

Kesäistä lomaa olisi jäljellä tasan yksi päivä. Viimeisen lomapäiväni aoin viettää jännittävästi. ensin menen jännittämään meneekö auton katsastuksesta läpi. Sen jälkeen kaipaan hemmottelua ja menen kampaajalle. Illalla on ehkä pakko pestä pyykkiä, jos haluan, että minulla on jatkossakin puhtaita (alus)vaatteita. Pyykkikorissamme on joku vika, vaikka sinne laittaa vaatteen, se ei siirrä sitä itsestään puhtaana ja taiteltuna vaatekkaappiin odottamaan seuraavaa käyttökertaa. Höh.

Lomani kului reissatessa. Olen käynyt vanhempieni molemmilla kesämökeillä sekä oleskellut erittäin paljon hyvin sekaisessa yksiössä Helsingissä yrittäen saada sitä siistiin kuntoon. Onneksi ajoittaisista epätoivon hetkistä huolimatta se myös sellaiseen kuntoon saatiin, jotta saatoin antaa avaimet hyvällä omallatunnolla vuokralaiselle. Olen oppinut tapetoimaan =) Remontoin siis  isäni sekä ystävällisen naapurinmiehen kanssa omistamani yksiön vuokrauskuntoon.

Eilen illalla matkustin junalla yhdessä ylisuuren rinkkani kanssa kotiin Vaasaan. Olin odottanut mieheni kanssa iloista jälleennäkemistä asemalla, ja samalla kantoapua tolkuttoman painavien kantamusten kanssa, mutta ei olisi kannattanut toivoa liikoja. Mies oli muistanut junan tuloajan väärin, ja olin ehtinyt kävellä yksin asemalta kirkolle asti, ennen kuin kohdattiin. Iloisen jälleennäkemisen sijasta saimme siis pinenen riidan ja mökötyksen aikaiseksi. Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin. Ei pitäisi vissiin olla reissussa niin paljon. Kahden viikon lomani lisäksi olen tänä kesänä ollut poissa kotoa vielä kolmannen lomaviikon, kaksi rippileiriä ja kolme lastenleiriä. Yhteensä noista kaikista tulee 46 vuorokautta.. Mutta siis, koska lomani on loppumaisillaan, tänään on satanut vettä useampaan kertaan. Yleensä aina silloin kun olen sattunut olemaan ulkona. =) Onneksi nyt illasta ei  ole satanut, mutta nyt olenkin sisällä...

Väsynyt, mutta onnellinen

Niin voisi sanoa minusta tällä hetkellä. Kesä on ollut sanoinkuvaamattoman tiukka. Minulla oli kaksi rippileiriä ja kolme kouluikäisten lasten leiriä. Molemmissa ripareissa kävi satumaisen huono tuuri, ja leirien papit sairastuivat juuri ennen leiriä niin, että pidin molemmat leirit ainoana viranhaltijana. Toki sain apua kesätyöntekijöiden muodossa, mutta siitä huolimatta leirin pito on kohtuullisen rankkaa puuhaa.

Hienoa on, että kaikki sujui todella hyvin. Erityisesti jälkimmäinen leiri oli mainio, ja piirtyy varmasti mieleni sopukoihin yhtenä parhaista koskaan ollesta leireistäni. Tänään oli kyseisen leirin konfirmaatio ja nyt voin vihdoin hengähtää ja rauhoittua. LOMA nimittäin alkaa huomenna. Ei ole loman kesto kuin kaksi viikkoa, mutta siinä ajassa pitäisi ehtiä paljon. Ensin lähden mummoa moikkaamaan Haapajärvelle ja sitten suuntaan pääkaupunkiin tapetoimaan perintöasuntoni seiniä vuokralaista varten. siinä se loma sitten meneekin.. toki väliin on tarkoitus tavata rakkaita ystäviä sekä ihan vain ollakin. Sehän se loman tarkoitus kai on?

Loman jälkeen siirryn töissä takaisin omaa virkaani hoitamaan. Sekin on ihan mukavaa pitkästä aikaa. Joitakin ajatuksia ja ideoita jo mielessä pyörii sitäkin varten. Saan ainakin askarrella enemmän taas lasten kanssa! Siitä minä pidän! Nuorten kanssa sitä tulee tehtyä paljon vähemmän.. Mutta sitä ennen LOMAA!

Pienestä onnellinen..

Kyllä se vaan niin on, että pienistä asioista saa olla elämässä onnellinen. Jos niistä osaa nauttia, elämä on aivan toisen näköinen kuin sellaisella ihmisellä joka kulkee päivästä toiseen naama nyrpeänä ja elämän kurjia puolia märehtien. Minun elämäni mukavat asiat top5-lista on tänään seuraava:

1.Tänään sain nauttia siitä, että aurinko paistoi ja ulkona oli oikein mukava kävellä.
2.Toinen asia, josta suuresti iloitsin, oli se, että sain oikean käden pikkusormen heilumaan. Tähän asti se on ollut kovin veltto ja liikkumaton. Pienin askelin käsi näyttää toipuvan leikkauksesta. =)
3. Ystävien seura. Vietimme mukavan hetken syöden, jutelleen, rukoillen ja lukien Raamattua yhdessä. Ihanaa, että ympärilläni on tuollaisia ihmisiä!
4. Löysin kirjakaupasta miehelleni hänen toivomansa kirjan - kotikatumme historiasta ilmestynyt uunituore teos. ( Vaikuttaa ihan sellaiselta, että itsekin haluan sitä tutkia.)
5. Lääkärini mielestä sairaslomani voi katkaista, ja pääsen pääsiäisen jälkeen töihin, jos mitään takapakkeja ei tule.

Tylsää..

Tänään kävin poitattamassa tikit kädestä. Hyvin on kuulemma leikkaushaava arpeutunut ja ihmeen siistiltä se omaankin silmään näyttää. Vielä kun saan ranteen pelaamaan niin kuin sen kuuluu, niin eihän tässä ole hädän päivää. Siitä seuraakin seuraava ongelma.. koska mitään ihmeempiä vaivoja ei ole, mutta käsi ei kunnolla toimi niin, että voisin noita mun normaaleja puuhasteluja harjoittaa, mulla on sairaan tylsää kotona. Turhautumista lisää myös se, että meillä tehdään rappukäytävässä remonttia. Sieltä kuuluu lievästi sanottuna häiritseviä ääniä noin klo 7-16 välisen ajan.

Näistä edellä olevista seikoista johtuen kävin roikkumassa töissä tänäänkin ja sain jo työkaverin lievästi hermostumaan siitä, etten luota siihen, että siellä hommat hoituvat ilman minuakin. No, tiedän toki, etten ole korvaamaton, mutta asioihin sekaantuminen liittyy ihan vain siihen, että mulla on niin tylsää kotona. Ei sitä ihminen jaksa loputtomasti roikkua netissä tai katsella telkkaria.

Jätin soittopyynnön hoitavalle lääkärille. Aion kerjätä lupaa aloittaa työt aikaisemmin kuin 3.5. Pääsiäisen jälkeen olisi minusta sopivampi aika =) Katsotaan, mitä hän sanoo..