Joulun suunnitelma

Tämä tekstini on julkaistu Vaasan suomalaisen seurakunnan joulunajan tapahtumatiedotteessa v. 2014. Nyt ajattelin laittaa sen myös tänne blogiini.

"Tänä vuonna sain mielestäni hyvän idean perheemme joulutervehdyksiä varten: valokuva pojasta kynttilän äärellä.  Ajatus oli hyvä, mutta toteutus ei toiminut suunnitellusti.  Rauhallisen muotokuvan sijaan sain kaksi- ja puolivuotiaastani joukon kuvia joissa hän poseerasi milloin missäkin asennossa ja rekvisiittana käytetyn led-kynttilänkin sijainti vaihteli lattialla kumollaan olemisesta pojan pään päälle. Kuvista välittyi silti joulun sanoma: Ilo ja valo.

Meidän suunnitelmamme voivat epäonnistua tai toteutua toisin kuin ajattelimme.  Jumalan suunnitelmat sen sijaan toteutuvat aina tarkasti.  Profeetat ennustivat Kuninkaan syntyvän Daavidin suvusta ja Messiaan tulevan Betlehemistä. Ei siis ollut sattumaa, että Joosefin ja Marian tuli lähteä vaivalloiselle matkalle juuri ennen kuin Marian piti synnyttää. Messiaan ei ollut tarkoitus syntyä Nasaretissa vaan Betlehemissä.

On ihmeellistä huomata, kuinka Jumala vuosisatojen ajan johdatti ihmisiä, kansoja ja tapahtumia niin, että lopulta kaikki tapahtui täydellisesti suunnitelman mukaan.  Jeesus syntyi ja odotus päättyi.  Siksi voimme olla luottavaisin mielin, sillä Jumala toteuttaa suunnitelmaansa myös meidän elämässämme. Tänäkin jouluna saamme riemuita yhdessä: Vapahtaja on syntynyt!"

Rippikouluelämää

Elämäni rytmittyy normaalin ihmisen tapaan kalenterivuosiin, kuukausiin ja viikkoihin. Vuotta rytmittää rippikoulu hyvin voimakkaasti. Juuri nyt elämme jännittäviä aikoja. Edellinen rippikoulukausi on päättynyt, rippikoulun jälkityötkin tehty ja rippikouluilmoittautumiset ovat meillä parhaillaan käynnissä. Työntekijänä elän epätietoisuuden ja tyhjyyden aikaa.  Minulla ei ole juuri nyt mitään rippikouluun liittyvää tekemistä töissä. Vielä ei osaa sanoa, milloin omat riparit ovat (= milloin olisi tilaa kesälomalle), millainen tiimi työtovereita rippikoulua luotsaa kanssani ja millaisia nuoria ryhmään sattuu. Vähän aikaa eteenpäin, niin tiedetään, mitkä rippikoulut toteutuvat, ja millaiset tiimit rippikouluja luotsaavat. Siitä alkaa suunnittelu ja ainakin minun kohdallani jännittäminen. Millaisia nuoria omaan rippikouluun osuu, miten rippikoulu lähtee käyntiin jne. Tammikuusta toukokuulle kuljetaan seurakuntaan tutustumisen jaksoa. Itse olen  työtovereideni kanssa useimmiten päätynyt siihen, että käymme yhdessä ryhmässä tutustumassa tilaisuuksiin ja osallistumassa parhaamme mukaan. Vapaavalintaisia tilaisuuksia  ei juurikaan ole, mutta siitä on tullut vain positiivisia palautteita.

 

Kesän leirit ovat oma, intensiivinen osansa vuotta. Konfirmaation jälkeen nuoret lennähtävät jokainen omille teilleen. Se on haikeaa, mutta samalla niin hienoa. Joka vuosi rippikoulussa oppii itsekin jotain, oivaltaa uusia asioita, ajattelee jotain vanhaa tuttua uudesta näkökulmasta tai kyseenalaistaa jotain itsestäänselvyyksiä. Väsyttävää, mutta todella antoisaa.

 

Kuluneena kesänä sain isosilta kruunun. Se tehtiin alun perin johonkin muuhun tarkoitukseen, mutta jotenkin se ajautui alla olevalla tekstillä minun päähäni. Ehkä vähän osuikin, mutta nakittaminen on nuorisotyönohjaajan perustehtävä =) Ja isoset ovat leirillä tekemässä työtä, eikös?

 

 

Kesän jälkimmäiselle leirille tullessa edellisen leirin kollegat olivat ystävällisesti askarrelleet meille aamukamman. Se oli niin hieno, ettei sitä raatsinut alkaa katkomaan, joten se sain koristaa toimistoa koko leirin ajan.

Rippikoulu on minulle kovin rakas osa työtä. En haluaisi siitä luopua, enkä vaihtaisi muuhun, jos se itsestä vain suinkin on kiinni. Samanaikaisesti se on todella raskasta, intensiivisesti olet viikon töissä, poissa kotoa ja perheen luota. Mutta silti, kutsumustyötä tässä tehdään.

Suu puhuu siitä, mitä sydän on täynnä

Otsikkona oleva lause on minusta kovin kiehtova.

Viime aikoina olen tietoisesti yrittänyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, mistä ja miten puhun ihmisille.  Toki olen ennenkin miettinyt, mistä haluan viestittää pitäessäni hartauksia, kohdatessani ihmisiä työssä.  Vapaalla sekä kotona perheen kanssa ollessani olen usein antanut tulla suusta, mitä sylki suuhun sattuu tuomaan.

Hyvin usein on niin, että jos ihmisen sydämessä on vihaa, katkeruutta, kateutta tai muuta negatiivista, niin hänen puheensa ovat sitä samaa täynnä. Valitetaan olosuhteista, toisten ihmisten käytöksestä, maailman yleisestä epäoikeudenmukaisuudesta tai huonosta säästä. Ihminen näkee ympäröivät huonot ja negatiiviset asiat, muttei lainkaan sitä hyvää, mitä on saanut.

Jos ihminen huomaa olla kiitollinen ja iloita siitä hyvästä, mitä hänen elämässään on, huonotkin asiat tuntuvat siedettävämmiltä. Se heijastuu myös puheissa ja teoissa.

Työssäni tapaan paljon ihmisiä ja näin kesän korvalla ja kesällä erityisesti rippikoululaisia. Monen suusta kuulee paljon kirosanoja. Nuoret ja vanhemmatkin käyttävät kiroilua puheen tehostuskeinona. Peittämään ehkä epävarmuutta tai sitä, ettei oikein tiedä mitä ja miten sanoa joku asia. Halutaan ehkä myös järkyttää tai ärsyttää aikuisia?  Ja huono tapa puhua alkaa ja jatkuu muissa yhteyksissä.

En tässä tarkoita sitä, että olisin itse jotenkin muita parempi tässä asiassa, kyllä minultakin ärräpäitä suuttuessani tai vaikka lyödessäni varpaan oikein makeasti johonkin. Tarkoitankin sellaista puhetta, joka menee suunnilleen näin " *** me mentiin sinne ja *** siellä oli ** tylsää. ** mä en ala jos  se *** tyyppi tulee sinne *** kirkkoon." (Nämä lähes suoria lainauksia erään rippikoululaiseni jutusta...

Mielestäni kirosanojen viljava käyttö puheessa antaa ihmisestä huonon kuvan. Jotenkin vielä ymmärrän, että nuori kiroilee ja hakee sillä irtiottoa lapsuudesta, mutta kun tapaa aikuisen, joka käyttää ärräpäitä kuin välimerkkeinä, korviini alkaa melkein fyysisestikin sattua. Alan laskea kirosanoja, ja varsinainen asia saattaa jäädä ihan sivuraiteelle.

Palaankin siihen, mistä aloitin. Jos sydän on todella täynnä sitä mitä suu puhuu, niin totisesti toivoisin että minun sydämestäni löytyisi enempi iloa, onnea, rakkautta ja lämpöä kuin **** tai **** tai ****.

Lapsettomien lauantain ja äitienpäivän mietteitä

... Kun lapsettomien lauantai alkaa kääntyä jo yöksi, tai oikeastaan sinne äitienpäivän puolelle jo, niin muutamia ajatuksia siitä.

Huomenna (tänään) on kolmas äitienpäivä, jota voin juhlistaa äitinä. En ole siihen vieläkään tottunut, että olen ÄITI. Että maailmassa todella on joku, jolle minä olen äiti. Se on samaan aikaan ihanaa, upeaa ja uskomatonta - ja toki myös kamalaa, stressaavaa ja uuvuttavaa. Mutta eniten se on ihmeellistä. Kolmen vuoden jälkeenkin tulee silloin tällöin tilanteita, joissa hämmästyn itsekin sitä, että voin kutsua itseäni äidiksi. Joku kysyy, millainen perhe minulla on, tai että onko minulla lapsia. Olen jo vastaamassa, ettei ole, kun muistankin, että onhan minulla poika.

Lapsettomuuden leima mielessä pysyy tiukasti. Vaikka minulla onkin onni olla äiti, muistan hyvin, miten raastavalta tuntui, kun se, mitä eniten olisi halunnut maailmassa olla ja saada, oli saavuttamattomissa. Mitään et voinut tehdä sen saavuttamiseksi, ja hyvää tarkoittavat kanssaihmiset valoivat öljyä liekkeihin utelemalla ja vitsailemalla aiheesta.

Minusta tuntuu, että usein yhteiskunnassa määritellään naiseutta äitiyden kautta. Ikäänkuin olisit jotenkin huonompi, vajavainen naisena, jos et ole äiti. Sain kokea sen monet kerrat. Olin vihainen Jumalalle, olin vihainen kanssaihmisille, olin kateellinen vanhemmille. Kadulla vastaantulevat lastenvaunut saivat kyyneleet silmiini.

Nyt se tuntuu kaukaiselta. Olen saanut niin paljon onnea äitiyden myötä, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan. Silti tiedän, että lapsettomuuden identiteetti pysyy sielussani. Korviini särähtää  lause:  "Me tehdään seuraava lapsi kun esikoinen on x vanha" tai jotain muuta typerää. Ei lapsia tehdä tai tilata niinkuin pikaruokaa. Lapsi on suurin lahja, mitä ihminen voi saada. Tekemisestä puhuminen on loukkaavaa sitä lähimmäistä kohtaan, joka haluaisi olla vanhempi, mutta ei syystä tai toisesta voi olla sitä. Loukkaavaa on myös laskea leikkiä ja udella asiasta. Koskaan ei voi tietää, kuinka vereslihalla lähimmäisen sielu asian vuoksi on. Eikä siitä ole ollenkaan helppoa puhua.

Haluaisin sanoa äideille: nauttikaa lahjasta jonka olette saaneet. Vanhemmuus on kunniatehtävä. Muistakaa myös niitä lähimmäisiä, jotka toivoisivat lasta, mutta eivät ole saaneet. Aina ei kyse ole pariskunnasta. Ehkä sopivaa kumppania ei ole löytynyt. Lapsihaave voi silti elää.

Lapsettomille toivon voimia ja siunausta elämään. Toivon, että haaveesi täyttyisi joskus, jollain tavalla.

Olkaamme toisillemme armollisia lähimmäisiä.

Sammakon kanssa kirkossa

Eilen oli sellainen tilanne, että lapsenhoitoteknisten haasteiden vuoksi ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tuo herra kolmevee mukaan klo 10 messuun. Asiasta haastavan teki lähinnä se, että allekirjoittaneella oli tarkoitus olla siellä töissä... Onneksi kyse oli vain rippikouluryhmäni seurana ja valvojana toimimisesta.

Herra kolmevee ei ole lähtökohtaisesti ollut kovin ihastunut noista peruskirkkomenoista, hänen mielestään kirkossa on kivaa, mutta siellä ollaan liian kauan. Tämä mielessäni varustauduin henkisesti kaitsemaan kiukuttelevaa kolmevuotiasta ja samanaikaisesti huomauttelemaan rippikoululaisia kännykän näpräämisestä ja juttelusta yms. sopimattomasta meiningistä.

Riemu alkoi jo ensimmäisen virren aikana. Herra kolmevee päätti makoilla penkkien välissä lattialla. No, virret saattavat kuulostaa paremmilta niin, joten annoin makoilla. Sitten kun herra kyllästyi siihen, olikin karkkiaskin vuoro, jonka olin kaukaa viisaana varannut laukkuun.
Niitä mutustellessa päästiin jo saarnaan asti.

Nykyajan rippikoululaisilla on selkeitä ongelmia. Se tulee esiin siinä, että useilla kännykkä on niin kiinteä osa ihmisvartaloa, ettei siitä pysty irrottamaan otettaan. Kun ymmärtämätön nuorisotyönohjaaja pakottaa laittamaan puhelimen taskuun, on loppuaika istuttava käsi taskussa, koska kännykästä EI VOI irrottaa otetta.(Itse olen kuitenkin niin vanha, että olen käynyt rippikoulun edellisellä vuosituhannella, ja kännykänkin sain vasta lukion viimeisellä luokalla.)

Saarnan aikana herra kolmevee viihdytti itseään syömällä karkkeja askista, ajamalla kirkon käytävää pitkin leikkiautolla ja selaten kirjoja. Kunnes hän keksi, että kirkon käytävä on oivallinen sammakkoleikin kiitoalusta. Niin sitä alettiin pomppia ja hyräillä " pienet sammakot"-laulua. Ehtoollisellakin kävi pomppimassa pieni sammakko. Hyvin meni, onneksi.

Rippikoululaiset olivat tosi rauhallisia (rippikoululaisiksi), kuten herra kolmeveekin ( kolmevuotiaaksi).  Itse olin vain niin uupunut tästä kahteen eri osaan jaetusta vahtimis- ja valvomistehtävästä, että kotiin päästyämme nukuin kahden tunnin päiväunet.

Puutarhaelämää

* Jos äitini sattuu lukemaan tämän, niin varoitan: älä järkyty liiaksi, myös omahyväiset "mitä minä sanoin -hymistelyt kielletty*

Viime kesänä pieni perheemme muutti omakotitaloon. Muistan vielä hyvin, kuinka vannoin ja vakuutin lapsuudenkodista pois muuttaessani, että onnellisinta kerrostaloon muutossa on se, että EI TARVITSE TEHDÄ PIHATÖITÄ!!! Ei siis enää ikipäivänä lumitöitä, ruohonleikkausta, kitkemistä, haravointia.. Ei niin mitään puutarhaan tai pihaan viittaavaakaan, ei enää ikinä.

No, viisas lukija tietää, että ikuisuus on niin pitkä käsite, ettei kannattaisi sen nimiin pienen ja erehtyväisen ihmislapsen vannoa. Nyt huomaan, kuinka matkani käy yhä useammin puutarhamyymälöihin tai netin puutarhasivustoille. Kuljen pihalla ihastellen, mitä mistäkin nurkasta lumen alta paljastuukaan, kuinka viime syksynä istuttamistani kukkasipuleista nousee kuin nouseekin krookuksia (ja tässä vaiheessa lupaavasti myös tulppaanin LEHTIÄ). Viime kesänä istutetut pensaat etupihalla näyttävät selvinneen hengissä talvesta ja jänisten hyökkäyksistä.

Ja mikä pelottavinta: haravointi on kivaa. Voin rehellisesti sanoa, että nuoruuden päivinä en nauttinut sekuntiakaan haravoinnista. En tiedä, johtuuko tämä vanhenemisesta, äidiksi tulosta vai yleisesti vain mökkihöpertymisestä, mutta puutarhassa on kiva kuopsutella, istutella, kastella ja haravoida.

Jotain on onneksi pysynyt muuttumattomana: Lumitöistä en voi sanoa nauttivani. Päinvastoin.

Täällä taas!

Yhtäkkiä huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on vuosia aikaa. Poikani on muuttunut vauvasta toimeliaaksi kolmevuotiaaksi ja itse olen palannut työelämään. Pikkulapsiperheessä arki on vienyt mennessään, ja monet harrastukseni ovat vaivihkaa painuneet taka-alalle. Niiden joukossa blogien lueskelu, ja myös kirjoittaminen.

Opiskeluissani opettajan kannustus blogin käyttämiseen opetusvälineenä  innosti myös kaivelemaan tämän vanhan blogini esiin ja haluaisin taas jakaa ajatuksiani. Ehkäpä siinä nyt onnistuisinkin taas?