Surullisena ja sanattomana

Tänäänkin on uutisotsikot tuoneet järkyttäviä tapahtumia suurelle yleisölle. Miten voikaan olla ihmismieli niin julma tai niin poissa tolaltaan, että satuttaa viatonta lasta?

Jumala, olemme sanattomia, olemme järkyttyneitä.
Teemme sen, mitä olet meitä kehottanut tekemään:
rukoilemme – rukoilemme hiljaa.
Jumala, Sinä olet elämämme perimmäinen turva elämässä, kuolemassa ja elämässä kuoleman jälkeen.
Ole lähellä meitä
ympäröi armollasi
ympäröi rauhallasi.
Lohduta meitä.
Aamen.

Tänään hakiessani poikaani päiväkodista halasin häntä tiukasti ja kauan. Miten arvokkaita ovatkaan ne hetket!

Jumala, minun käteni eivät yllä suojelemaan lastani hänen matkoillaan. Kristus, kulje sinä lapseni kanssa juuri nyt. Anna rukousteni saavuttaa hänet ja siunata sinun läsnäolollasi.
Anna hänelle rohkeutta valloittaa maailmaa ja voimaa irrottautua kodin turvasta. Anna samalla harkintaa ja viisautta ottaa vastuuta itsestä ja toisista ihmisistä.
Jätän oman pelkoni ja ahdistukseni sinulle uskoen, että sinä olet minun ja lapseni turva ja apu.
Aamen.



 

Suu puhuu siitä, mitä sydän on täynnä

Otsikkona oleva lause on minusta kovin kiehtova.

Viime aikoina olen tietoisesti yrittänyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, mistä ja miten puhun ihmisille.  Toki olen ennenkin miettinyt, mistä haluan viestittää pitäessäni hartauksia, kohdatessani ihmisiä työssä.  Vapaalla sekä kotona perheen kanssa ollessani olen usein antanut tulla suusta, mitä sylki suuhun sattuu tuomaan.

Hyvin usein on niin, että jos ihmisen sydämessä on vihaa, katkeruutta, kateutta tai muuta negatiivista, niin hänen puheensa ovat sitä samaa täynnä. Valitetaan olosuhteista, toisten ihmisten käytöksestä, maailman yleisestä epäoikeudenmukaisuudesta tai huonosta säästä. Ihminen näkee ympäröivät huonot ja negatiiviset asiat, muttei lainkaan sitä hyvää, mitä on saanut.

Jos ihminen huomaa olla kiitollinen ja iloita siitä hyvästä, mitä hänen elämässään on, huonotkin asiat tuntuvat siedettävämmiltä. Se heijastuu myös puheissa ja teoissa.

Työssäni tapaan paljon ihmisiä ja näin kesän korvalla ja kesällä erityisesti rippikoululaisia. Monen suusta kuulee paljon kirosanoja. Nuoret ja vanhemmatkin käyttävät kiroilua puheen tehostuskeinona. Peittämään ehkä epävarmuutta tai sitä, ettei oikein tiedä mitä ja miten sanoa joku asia. Halutaan ehkä myös järkyttää tai ärsyttää aikuisia?  Ja huono tapa puhua alkaa ja jatkuu muissa yhteyksissä.

En tässä tarkoita sitä, että olisin itse jotenkin muita parempi tässä asiassa, kyllä minultakin ärräpäitä suuttuessani tai vaikka lyödessäni varpaan oikein makeasti johonkin. Tarkoitankin sellaista puhetta, joka menee suunnilleen näin " *** me mentiin sinne ja *** siellä oli ** tylsää. ** mä en ala jos  se *** tyyppi tulee sinne *** kirkkoon." (Nämä lähes suoria lainauksia erään rippikoululaiseni jutusta...

Mielestäni kirosanojen viljava käyttö puheessa antaa ihmisestä huonon kuvan. Jotenkin vielä ymmärrän, että nuori kiroilee ja hakee sillä irtiottoa lapsuudesta, mutta kun tapaa aikuisen, joka käyttää ärräpäitä kuin välimerkkeinä, korviini alkaa melkein fyysisestikin sattua. Alan laskea kirosanoja, ja varsinainen asia saattaa jäädä ihan sivuraiteelle.

Palaankin siihen, mistä aloitin. Jos sydän on todella täynnä sitä mitä suu puhuu, niin totisesti toivoisin että minun sydämestäni löytyisi enempi iloa, onnea, rakkautta ja lämpöä kuin **** tai **** tai ****.

Lapsettomien lauantain ja äitienpäivän mietteitä

... Kun lapsettomien lauantai alkaa kääntyä jo yöksi, tai oikeastaan sinne äitienpäivän puolelle jo, niin muutamia ajatuksia siitä.

Huomenna (tänään) on kolmas äitienpäivä, jota voin juhlistaa äitinä. En ole siihen vieläkään tottunut, että olen ÄITI. Että maailmassa todella on joku, jolle minä olen äiti. Se on samaan aikaan ihanaa, upeaa ja uskomatonta - ja toki myös kamalaa, stressaavaa ja uuvuttavaa. Mutta eniten se on ihmeellistä. Kolmen vuoden jälkeenkin tulee silloin tällöin tilanteita, joissa hämmästyn itsekin sitä, että voin kutsua itseäni äidiksi. Joku kysyy, millainen perhe minulla on, tai että onko minulla lapsia. Olen jo vastaamassa, ettei ole, kun muistankin, että onhan minulla poika.

Lapsettomuuden leima mielessä pysyy tiukasti. Vaikka minulla onkin onni olla äiti, muistan hyvin, miten raastavalta tuntui, kun se, mitä eniten olisi halunnut maailmassa olla ja saada, oli saavuttamattomissa. Mitään et voinut tehdä sen saavuttamiseksi, ja hyvää tarkoittavat kanssaihmiset valoivat öljyä liekkeihin utelemalla ja vitsailemalla aiheesta.

Minusta tuntuu, että usein yhteiskunnassa määritellään naiseutta äitiyden kautta. Ikäänkuin olisit jotenkin huonompi, vajavainen naisena, jos et ole äiti. Sain kokea sen monet kerrat. Olin vihainen Jumalalle, olin vihainen kanssaihmisille, olin kateellinen vanhemmille. Kadulla vastaantulevat lastenvaunut saivat kyyneleet silmiini.

Nyt se tuntuu kaukaiselta. Olen saanut niin paljon onnea äitiyden myötä, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan. Silti tiedän, että lapsettomuuden identiteetti pysyy sielussani. Korviini särähtää  lause:  "Me tehdään seuraava lapsi kun esikoinen on x vanha" tai jotain muuta typerää. Ei lapsia tehdä tai tilata niinkuin pikaruokaa. Lapsi on suurin lahja, mitä ihminen voi saada. Tekemisestä puhuminen on loukkaavaa sitä lähimmäistä kohtaan, joka haluaisi olla vanhempi, mutta ei syystä tai toisesta voi olla sitä. Loukkaavaa on myös laskea leikkiä ja udella asiasta. Koskaan ei voi tietää, kuinka vereslihalla lähimmäisen sielu asian vuoksi on. Eikä siitä ole ollenkaan helppoa puhua.

Haluaisin sanoa äideille: nauttikaa lahjasta jonka olette saaneet. Vanhemmuus on kunniatehtävä. Muistakaa myös niitä lähimmäisiä, jotka toivoisivat lasta, mutta eivät ole saaneet. Aina ei kyse ole pariskunnasta. Ehkä sopivaa kumppania ei ole löytynyt. Lapsihaave voi silti elää.

Lapsettomille toivon voimia ja siunausta elämään. Toivon, että haaveesi täyttyisi joskus, jollain tavalla.

Olkaamme toisillemme armollisia lähimmäisiä.

Antakaa lasten tulla...

Olin poikani kanssa kirkossa pari sunnuntaita sitten. Suuntasimme rohkeasti klo 10 messuun kuulemaan, kuinka hänen nimensä mainittaisiin esirukouksen yhteydessä. Päivä oli kaunis ja me hyvällä tuulella. Poika jokelteli ja minä olin muuten vain hyvällä tuulella.
Kirkon penkkiin istahdimme takariviin, jotta häiritsisimme mahdollisimman vähän muita kirkossa olijoita. Kaikki meni hyvin siihen, kunnes ensimmäinen virsi alkoi. Pieni mies alkoi olla uninen ja aloitti unikitinän, joka on hiljaista itkua, ja joka kestää hetken ennen kuin hän antaa unelle periksi. Ajattelin, ettei se ketään häiritse virren aikana, ja toiveikkaasti ajattelin myös, että poika nukahtaa ennen  virren loppumista. Kuitenkin kanssaihmisten suunnasta alkoi tulla sen verran murhaavia katseita, että katsoin parhaaksi siirtyä kirkon eteiseen. Poika nukahti, ja palasimme penkkiin istumaan, kävimme ehtoollisellakin.

Näin jälkeenpäin olen miettinyt monia meidän messuumme liittyviä asioita. Onko se niin pyhä paikka, ettei muutama lapsen jokellus ja äännähdys mahdu sinne? (Tässä en nyt puhu suoraa huutoa karjuvasta lapsesta..) Jeesus sanoi, että lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta ja joka ei sitä ota vastaan kuin lapsi, ei sinne pääse.. Jos lapsi siis haluaa tulla kirkkoon pääjumalanpalvelukseen, niin miksi heitä katsotaan karsaasti?

Kirkossamme on mielestäni se ongelma, että kehitellään jatkuvalla syötöllä erikoismessuja eri kohderyhmille. Se on hienoa, ja olen jokaisesta ihmisestä iloinen joka kirkkoon tiensä löytää. Mietin vain, että missä on se jatkuvuus, mistä ne uudet kävijät pääjumalanpalveluksiin tulevat? Ainakin niinä kertoina kun  itse olen viime aikoina pääjumalanpalveluksessa käynyt, kävijäkunta on pikemminkin keski-iän ylittänyttä kuin sitä vielä odottelevaa. Missä on se yksi seurakunta, joka toimii, kun seurakuntalaiset on pirstottu omiin erityismessuihinsa?

Kuinka messusta saisi lapsiystävällisemmän? Tai vanhusystävällisen? Tai sellaisen jossa perheetön nuori aikuinen tuntisi olonsa kotoisaksi?

Tätä pyörittelen nyt mielessäni. Kirjoitan lisää, kun keksin vastauksia.

Opiskelun ihmeellinen maailma

Valmistuin pian viisi vuotta sitten nuorisotyönohjaajaksi. Aluksi olin vain onnellinen, kun ei tarvinnut opiskelusta piitata, vaan aikaa jäi harrastamiseen ja ihan siihen työntekoon... Toisin on nyt. Opiskelu tuntuisi taas kivalta. Olen jotakin avoimen yliopiston approja tässä välissä jo lukenutkin, mutta nyt olisin halunnut jotakin enemmän. Ongelmana oikeastaan onkin vain se, mitä opiskelisi? Mikä olisi mielekästä työn kannalta ja täydentäisi sopivasti osaamistani. Toisaalta olisi kiva, että opiskelu toisi vaihtelua elämään.. joten pitäisikö opiskella jotain ihan muuta? Kuinka ihmeessä pystyisin päättämään..? Viime syksynä pyrin opiskelemaan Diak:in ylempään AMK-tutkintoa, mutta jäin ensimmäiselle varasijalle. Myöhemmin olisin päässyt opiskelemaan peruutuspaikalle, mutta siinä vaiheessa en enää pystynyt sitä järjestämään. Kismitti vallan vietävästi.. Sillä seuraava aloitusryhmä starttaa tammikuussa 2011. Ehkäpä nyt vain ei vielä ollut minun aikani.. Sillä aikaa voisin opiskella jotain muuta..