Sammakon kanssa kirkossa

Eilen oli sellainen tilanne, että lapsenhoitoteknisten haasteiden vuoksi ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tuo herra kolmevee mukaan klo 10 messuun. Asiasta haastavan teki lähinnä se, että allekirjoittaneella oli tarkoitus olla siellä töissä... Onneksi kyse oli vain rippikouluryhmäni seurana ja valvojana toimimisesta.

Herra kolmevee ei ole lähtökohtaisesti ollut kovin ihastunut noista peruskirkkomenoista, hänen mielestään kirkossa on kivaa, mutta siellä ollaan liian kauan. Tämä mielessäni varustauduin henkisesti kaitsemaan kiukuttelevaa kolmevuotiasta ja samanaikaisesti huomauttelemaan rippikoululaisia kännykän näpräämisestä ja juttelusta yms. sopimattomasta meiningistä.

Riemu alkoi jo ensimmäisen virren aikana. Herra kolmevee päätti makoilla penkkien välissä lattialla. No, virret saattavat kuulostaa paremmilta niin, joten annoin makoilla. Sitten kun herra kyllästyi siihen, olikin karkkiaskin vuoro, jonka olin kaukaa viisaana varannut laukkuun.
Niitä mutustellessa päästiin jo saarnaan asti.

Nykyajan rippikoululaisilla on selkeitä ongelmia. Se tulee esiin siinä, että useilla kännykkä on niin kiinteä osa ihmisvartaloa, ettei siitä pysty irrottamaan otettaan. Kun ymmärtämätön nuorisotyönohjaaja pakottaa laittamaan puhelimen taskuun, on loppuaika istuttava käsi taskussa, koska kännykästä EI VOI irrottaa otetta.(Itse olen kuitenkin niin vanha, että olen käynyt rippikoulun edellisellä vuosituhannella, ja kännykänkin sain vasta lukion viimeisellä luokalla.)

Saarnan aikana herra kolmevee viihdytti itseään syömällä karkkeja askista, ajamalla kirkon käytävää pitkin leikkiautolla ja selaten kirjoja. Kunnes hän keksi, että kirkon käytävä on oivallinen sammakkoleikin kiitoalusta. Niin sitä alettiin pomppia ja hyräillä " pienet sammakot"-laulua. Ehtoollisellakin kävi pomppimassa pieni sammakko. Hyvin meni, onneksi.

Rippikoululaiset olivat tosi rauhallisia (rippikoululaisiksi), kuten herra kolmeveekin ( kolmevuotiaaksi).  Itse olin vain niin uupunut tästä kahteen eri osaan jaetusta vahtimis- ja valvomistehtävästä, että kotiin päästyämme nukuin kahden tunnin päiväunet.

Antakaa lasten tulla...

Olin poikani kanssa kirkossa pari sunnuntaita sitten. Suuntasimme rohkeasti klo 10 messuun kuulemaan, kuinka hänen nimensä mainittaisiin esirukouksen yhteydessä. Päivä oli kaunis ja me hyvällä tuulella. Poika jokelteli ja minä olin muuten vain hyvällä tuulella.
Kirkon penkkiin istahdimme takariviin, jotta häiritsisimme mahdollisimman vähän muita kirkossa olijoita. Kaikki meni hyvin siihen, kunnes ensimmäinen virsi alkoi. Pieni mies alkoi olla uninen ja aloitti unikitinän, joka on hiljaista itkua, ja joka kestää hetken ennen kuin hän antaa unelle periksi. Ajattelin, ettei se ketään häiritse virren aikana, ja toiveikkaasti ajattelin myös, että poika nukahtaa ennen  virren loppumista. Kuitenkin kanssaihmisten suunnasta alkoi tulla sen verran murhaavia katseita, että katsoin parhaaksi siirtyä kirkon eteiseen. Poika nukahti, ja palasimme penkkiin istumaan, kävimme ehtoollisellakin.

Näin jälkeenpäin olen miettinyt monia meidän messuumme liittyviä asioita. Onko se niin pyhä paikka, ettei muutama lapsen jokellus ja äännähdys mahdu sinne? (Tässä en nyt puhu suoraa huutoa karjuvasta lapsesta..) Jeesus sanoi, että lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta ja joka ei sitä ota vastaan kuin lapsi, ei sinne pääse.. Jos lapsi siis haluaa tulla kirkkoon pääjumalanpalvelukseen, niin miksi heitä katsotaan karsaasti?

Kirkossamme on mielestäni se ongelma, että kehitellään jatkuvalla syötöllä erikoismessuja eri kohderyhmille. Se on hienoa, ja olen jokaisesta ihmisestä iloinen joka kirkkoon tiensä löytää. Mietin vain, että missä on se jatkuvuus, mistä ne uudet kävijät pääjumalanpalveluksiin tulevat? Ainakin niinä kertoina kun  itse olen viime aikoina pääjumalanpalveluksessa käynyt, kävijäkunta on pikemminkin keski-iän ylittänyttä kuin sitä vielä odottelevaa. Missä on se yksi seurakunta, joka toimii, kun seurakuntalaiset on pirstottu omiin erityismessuihinsa?

Kuinka messusta saisi lapsiystävällisemmän? Tai vanhusystävällisen? Tai sellaisen jossa perheetön nuori aikuinen tuntisi olonsa kotoisaksi?

Tätä pyörittelen nyt mielessäni. Kirjoitan lisää, kun keksin vastauksia.