Joulun suunnitelma

Tämä tekstini on julkaistu Vaasan suomalaisen seurakunnan joulunajan tapahtumatiedotteessa v. 2014. Nyt ajattelin laittaa sen myös tänne blogiini.

"Tänä vuonna sain mielestäni hyvän idean perheemme joulutervehdyksiä varten: valokuva pojasta kynttilän äärellä.  Ajatus oli hyvä, mutta toteutus ei toiminut suunnitellusti.  Rauhallisen muotokuvan sijaan sain kaksi- ja puolivuotiaastani joukon kuvia joissa hän poseerasi milloin missäkin asennossa ja rekvisiittana käytetyn led-kynttilänkin sijainti vaihteli lattialla kumollaan olemisesta pojan pään päälle. Kuvista välittyi silti joulun sanoma: Ilo ja valo.

Meidän suunnitelmamme voivat epäonnistua tai toteutua toisin kuin ajattelimme.  Jumalan suunnitelmat sen sijaan toteutuvat aina tarkasti.  Profeetat ennustivat Kuninkaan syntyvän Daavidin suvusta ja Messiaan tulevan Betlehemistä. Ei siis ollut sattumaa, että Joosefin ja Marian tuli lähteä vaivalloiselle matkalle juuri ennen kuin Marian piti synnyttää. Messiaan ei ollut tarkoitus syntyä Nasaretissa vaan Betlehemissä.

On ihmeellistä huomata, kuinka Jumala vuosisatojen ajan johdatti ihmisiä, kansoja ja tapahtumia niin, että lopulta kaikki tapahtui täydellisesti suunnitelman mukaan.  Jeesus syntyi ja odotus päättyi.  Siksi voimme olla luottavaisin mielin, sillä Jumala toteuttaa suunnitelmaansa myös meidän elämässämme. Tänäkin jouluna saamme riemuita yhdessä: Vapahtaja on syntynyt!"

Suu puhuu siitä, mitä sydän on täynnä

Otsikkona oleva lause on minusta kovin kiehtova.

Viime aikoina olen tietoisesti yrittänyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, mistä ja miten puhun ihmisille.  Toki olen ennenkin miettinyt, mistä haluan viestittää pitäessäni hartauksia, kohdatessani ihmisiä työssä.  Vapaalla sekä kotona perheen kanssa ollessani olen usein antanut tulla suusta, mitä sylki suuhun sattuu tuomaan.

Hyvin usein on niin, että jos ihmisen sydämessä on vihaa, katkeruutta, kateutta tai muuta negatiivista, niin hänen puheensa ovat sitä samaa täynnä. Valitetaan olosuhteista, toisten ihmisten käytöksestä, maailman yleisestä epäoikeudenmukaisuudesta tai huonosta säästä. Ihminen näkee ympäröivät huonot ja negatiiviset asiat, muttei lainkaan sitä hyvää, mitä on saanut.

Jos ihminen huomaa olla kiitollinen ja iloita siitä hyvästä, mitä hänen elämässään on, huonotkin asiat tuntuvat siedettävämmiltä. Se heijastuu myös puheissa ja teoissa.

Työssäni tapaan paljon ihmisiä ja näin kesän korvalla ja kesällä erityisesti rippikoululaisia. Monen suusta kuulee paljon kirosanoja. Nuoret ja vanhemmatkin käyttävät kiroilua puheen tehostuskeinona. Peittämään ehkä epävarmuutta tai sitä, ettei oikein tiedä mitä ja miten sanoa joku asia. Halutaan ehkä myös järkyttää tai ärsyttää aikuisia?  Ja huono tapa puhua alkaa ja jatkuu muissa yhteyksissä.

En tässä tarkoita sitä, että olisin itse jotenkin muita parempi tässä asiassa, kyllä minultakin ärräpäitä suuttuessani tai vaikka lyödessäni varpaan oikein makeasti johonkin. Tarkoitankin sellaista puhetta, joka menee suunnilleen näin " *** me mentiin sinne ja *** siellä oli ** tylsää. ** mä en ala jos  se *** tyyppi tulee sinne *** kirkkoon." (Nämä lähes suoria lainauksia erään rippikoululaiseni jutusta...

Mielestäni kirosanojen viljava käyttö puheessa antaa ihmisestä huonon kuvan. Jotenkin vielä ymmärrän, että nuori kiroilee ja hakee sillä irtiottoa lapsuudesta, mutta kun tapaa aikuisen, joka käyttää ärräpäitä kuin välimerkkeinä, korviini alkaa melkein fyysisestikin sattua. Alan laskea kirosanoja, ja varsinainen asia saattaa jäädä ihan sivuraiteelle.

Palaankin siihen, mistä aloitin. Jos sydän on todella täynnä sitä mitä suu puhuu, niin totisesti toivoisin että minun sydämestäni löytyisi enempi iloa, onnea, rakkautta ja lämpöä kuin **** tai **** tai ****.

Lapsettomien lauantain ja äitienpäivän mietteitä

... Kun lapsettomien lauantai alkaa kääntyä jo yöksi, tai oikeastaan sinne äitienpäivän puolelle jo, niin muutamia ajatuksia siitä.

Huomenna (tänään) on kolmas äitienpäivä, jota voin juhlistaa äitinä. En ole siihen vieläkään tottunut, että olen ÄITI. Että maailmassa todella on joku, jolle minä olen äiti. Se on samaan aikaan ihanaa, upeaa ja uskomatonta - ja toki myös kamalaa, stressaavaa ja uuvuttavaa. Mutta eniten se on ihmeellistä. Kolmen vuoden jälkeenkin tulee silloin tällöin tilanteita, joissa hämmästyn itsekin sitä, että voin kutsua itseäni äidiksi. Joku kysyy, millainen perhe minulla on, tai että onko minulla lapsia. Olen jo vastaamassa, ettei ole, kun muistankin, että onhan minulla poika.

Lapsettomuuden leima mielessä pysyy tiukasti. Vaikka minulla onkin onni olla äiti, muistan hyvin, miten raastavalta tuntui, kun se, mitä eniten olisi halunnut maailmassa olla ja saada, oli saavuttamattomissa. Mitään et voinut tehdä sen saavuttamiseksi, ja hyvää tarkoittavat kanssaihmiset valoivat öljyä liekkeihin utelemalla ja vitsailemalla aiheesta.

Minusta tuntuu, että usein yhteiskunnassa määritellään naiseutta äitiyden kautta. Ikäänkuin olisit jotenkin huonompi, vajavainen naisena, jos et ole äiti. Sain kokea sen monet kerrat. Olin vihainen Jumalalle, olin vihainen kanssaihmisille, olin kateellinen vanhemmille. Kadulla vastaantulevat lastenvaunut saivat kyyneleet silmiini.

Nyt se tuntuu kaukaiselta. Olen saanut niin paljon onnea äitiyden myötä, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan. Silti tiedän, että lapsettomuuden identiteetti pysyy sielussani. Korviini särähtää  lause:  "Me tehdään seuraava lapsi kun esikoinen on x vanha" tai jotain muuta typerää. Ei lapsia tehdä tai tilata niinkuin pikaruokaa. Lapsi on suurin lahja, mitä ihminen voi saada. Tekemisestä puhuminen on loukkaavaa sitä lähimmäistä kohtaan, joka haluaisi olla vanhempi, mutta ei syystä tai toisesta voi olla sitä. Loukkaavaa on myös laskea leikkiä ja udella asiasta. Koskaan ei voi tietää, kuinka vereslihalla lähimmäisen sielu asian vuoksi on. Eikä siitä ole ollenkaan helppoa puhua.

Haluaisin sanoa äideille: nauttikaa lahjasta jonka olette saaneet. Vanhemmuus on kunniatehtävä. Muistakaa myös niitä lähimmäisiä, jotka toivoisivat lasta, mutta eivät ole saaneet. Aina ei kyse ole pariskunnasta. Ehkä sopivaa kumppania ei ole löytynyt. Lapsihaave voi silti elää.

Lapsettomille toivon voimia ja siunausta elämään. Toivon, että haaveesi täyttyisi joskus, jollain tavalla.

Olkaamme toisillemme armollisia lähimmäisiä.

Puutarhaelämää

* Jos äitini sattuu lukemaan tämän, niin varoitan: älä järkyty liiaksi, myös omahyväiset "mitä minä sanoin -hymistelyt kielletty*

Viime kesänä pieni perheemme muutti omakotitaloon. Muistan vielä hyvin, kuinka vannoin ja vakuutin lapsuudenkodista pois muuttaessani, että onnellisinta kerrostaloon muutossa on se, että EI TARVITSE TEHDÄ PIHATÖITÄ!!! Ei siis enää ikipäivänä lumitöitä, ruohonleikkausta, kitkemistä, haravointia.. Ei niin mitään puutarhaan tai pihaan viittaavaakaan, ei enää ikinä.

No, viisas lukija tietää, että ikuisuus on niin pitkä käsite, ettei kannattaisi sen nimiin pienen ja erehtyväisen ihmislapsen vannoa. Nyt huomaan, kuinka matkani käy yhä useammin puutarhamyymälöihin tai netin puutarhasivustoille. Kuljen pihalla ihastellen, mitä mistäkin nurkasta lumen alta paljastuukaan, kuinka viime syksynä istuttamistani kukkasipuleista nousee kuin nouseekin krookuksia (ja tässä vaiheessa lupaavasti myös tulppaanin LEHTIÄ). Viime kesänä istutetut pensaat etupihalla näyttävät selvinneen hengissä talvesta ja jänisten hyökkäyksistä.

Ja mikä pelottavinta: haravointi on kivaa. Voin rehellisesti sanoa, että nuoruuden päivinä en nauttinut sekuntiakaan haravoinnista. En tiedä, johtuuko tämä vanhenemisesta, äidiksi tulosta vai yleisesti vain mökkihöpertymisestä, mutta puutarhassa on kiva kuopsutella, istutella, kastella ja haravoida.

Jotain on onneksi pysynyt muuttumattomana: Lumitöistä en voi sanoa nauttivani. Päinvastoin.

Täällä taas!

Yhtäkkiä huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on vuosia aikaa. Poikani on muuttunut vauvasta toimeliaaksi kolmevuotiaaksi ja itse olen palannut työelämään. Pikkulapsiperheessä arki on vienyt mennessään, ja monet harrastukseni ovat vaivihkaa painuneet taka-alalle. Niiden joukossa blogien lueskelu, ja myös kirjoittaminen.

Opiskeluissani opettajan kannustus blogin käyttämiseen opetusvälineenä  innosti myös kaivelemaan tämän vanhan blogini esiin ja haluaisin taas jakaa ajatuksiani. Ehkäpä siinä nyt onnistuisinkin taas?

Antakaa lasten tulla...

Olin poikani kanssa kirkossa pari sunnuntaita sitten. Suuntasimme rohkeasti klo 10 messuun kuulemaan, kuinka hänen nimensä mainittaisiin esirukouksen yhteydessä. Päivä oli kaunis ja me hyvällä tuulella. Poika jokelteli ja minä olin muuten vain hyvällä tuulella.
Kirkon penkkiin istahdimme takariviin, jotta häiritsisimme mahdollisimman vähän muita kirkossa olijoita. Kaikki meni hyvin siihen, kunnes ensimmäinen virsi alkoi. Pieni mies alkoi olla uninen ja aloitti unikitinän, joka on hiljaista itkua, ja joka kestää hetken ennen kuin hän antaa unelle periksi. Ajattelin, ettei se ketään häiritse virren aikana, ja toiveikkaasti ajattelin myös, että poika nukahtaa ennen  virren loppumista. Kuitenkin kanssaihmisten suunnasta alkoi tulla sen verran murhaavia katseita, että katsoin parhaaksi siirtyä kirkon eteiseen. Poika nukahti, ja palasimme penkkiin istumaan, kävimme ehtoollisellakin.

Näin jälkeenpäin olen miettinyt monia meidän messuumme liittyviä asioita. Onko se niin pyhä paikka, ettei muutama lapsen jokellus ja äännähdys mahdu sinne? (Tässä en nyt puhu suoraa huutoa karjuvasta lapsesta..) Jeesus sanoi, että lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta ja joka ei sitä ota vastaan kuin lapsi, ei sinne pääse.. Jos lapsi siis haluaa tulla kirkkoon pääjumalanpalvelukseen, niin miksi heitä katsotaan karsaasti?

Kirkossamme on mielestäni se ongelma, että kehitellään jatkuvalla syötöllä erikoismessuja eri kohderyhmille. Se on hienoa, ja olen jokaisesta ihmisestä iloinen joka kirkkoon tiensä löytää. Mietin vain, että missä on se jatkuvuus, mistä ne uudet kävijät pääjumalanpalveluksiin tulevat? Ainakin niinä kertoina kun  itse olen viime aikoina pääjumalanpalveluksessa käynyt, kävijäkunta on pikemminkin keski-iän ylittänyttä kuin sitä vielä odottelevaa. Missä on se yksi seurakunta, joka toimii, kun seurakuntalaiset on pirstottu omiin erityismessuihinsa?

Kuinka messusta saisi lapsiystävällisemmän? Tai vanhusystävällisen? Tai sellaisen jossa perheetön nuori aikuinen tuntisi olonsa kotoisaksi?

Tätä pyörittelen nyt mielessäni. Kirjoitan lisää, kun keksin vastauksia.

Rippikouluelämää

Kesääni kuuluvat olennaisina osina rippikoululeirit. Oikeastaan en voisi kuvitella kesää ilman leirielämää... Niin tärkeä osa työtäni se minulle on. Tässä vaiheessa kesää mennään jo toisessa riparissani, ja vielä yksi on jäljellä elokuun alussa.

Tänä kesänä kattaus on ollut tavallista monipuolisempi, ensimmäinen riparini oli ihan tavallinen leiri, tässä toisessa mausteena on se, että se on nimitetty Luovan toiminnan ripariksi. Luovalla riparilla on tavallista enemmän luova toimintaa =) Kuten joku välkky voisi nimestä jopa päätellä... Täällä meillä on ollut normaalien oppituntien lisäksi bändi- ja kuorokanavaa, valokuvausta, kuvispajaa.. tarkoitus olisi vielä ainakin tanssia, tehdä draamaa jne. Lisäksi tunneilla käytetään mahdollisimman monipuolisesti erilaisia menetelmiä ja elävöittämään opetusta. Tähän mennessä kaikki on sujunut kohtuullisen hyvin, ja väki on viihtynyt.

Kolmas leirini on minulle itselleni aivan uusi aluevaltaus, nimittäin kehitysvammaisten rippikoulu. Olen kyllä työskennellyt kehitysvammaisten lasten kanssa, mutta rippikoulussa en ole aikaisemmin ollut mukana. Odotan kokemusta innolla.

Rippikoulu on siksi itselleni niin merkityksellinen, että siellä koen erityisen selvästi Jumalan läsnäoloa. En ole vielä koskaan ollut sellaisella riparilla mukana, missä Jumala ei olisi opettanut myös minua. Olen oppinut uusia asioita itsestäni mutta ennen kaikkea Jumalasta. Vaikka sekä henkisesti että fyysisesti rankka leiriviikko vaatii paljon voimavaroja, silti koen jääväni plussan puolelle, ihan jokainen kerta.

Opiskelun iloa

Olen varmaan jonkinlainen ikuinen opiskelija. Viime viikolla oli ensimmäinen lähijakso taas uudesta haasteesta. Pyrin syksyllä opiskelemaan Diakonia-ammattikorkeakouluun ylempää AMK-tutkintoa suuntautumisena Diakonia, kristillinen kasvatus ja nuorisotyö. Pääsin =)
Opiskelu tapahtuu työn ohessa, 2-3 lähipäivää kuukaudessa ja sen päällä vino pino etätehtäviä. Ensimmäinen lähijakso oli tosiaan viime viikolla, ja hurjan innostavalta ja mielenkiintoiselta se vaikutti. Olen innoissani uudesta haasteesta ja mahdollisuudesta kehittää itseäni ja omaa työtäni. Ja kuka tietää, ehkä mahdollisuuksia olisi laajempiinkiin haasteisiin. Opiskelujen keskeisenä osana on opinnäytetyö ja monenmoiset ajatukset jo pyörivätkin päässä sen tiimoilta. Omasta työstä löytyisi niin monia erilaisia kehittämis- ja tutkimushaasteita, että vallitsee suoranainen  runsaudenpula. Onneksi opinnäytetyötä ei tarvitse ihan huomenna aloittaa, niin saa rauhassa mutustella, mikä olisi se oma aihe. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta tämä lisähaaste auttaa minua jaksamaan työssä ja motivoi kovasti tekemään työtäni entistä paremmin. Joku ehkä ajattelee, miten lisätyö ja stressi auttaa jaksamaan, mutta minulla se toimii niin. Kun saa ajatukset pois niistä omista perusympyröistä, kuulee toisten opiskelijoiden ja opettajien ajatuksia ja kokemuksia sekä saa uusia ajatuksia, niin mikä voisi olla sen parempaa?

Kun lomat loppuu.. kesä ohitse on?

Kesäistä lomaa olisi jäljellä tasan yksi päivä. Viimeisen lomapäiväni aoin viettää jännittävästi. ensin menen jännittämään meneekö auton katsastuksesta läpi. Sen jälkeen kaipaan hemmottelua ja menen kampaajalle. Illalla on ehkä pakko pestä pyykkiä, jos haluan, että minulla on jatkossakin puhtaita (alus)vaatteita. Pyykkikorissamme on joku vika, vaikka sinne laittaa vaatteen, se ei siirrä sitä itsestään puhtaana ja taiteltuna vaatekkaappiin odottamaan seuraavaa käyttökertaa. Höh.

Lomani kului reissatessa. Olen käynyt vanhempieni molemmilla kesämökeillä sekä oleskellut erittäin paljon hyvin sekaisessa yksiössä Helsingissä yrittäen saada sitä siistiin kuntoon. Onneksi ajoittaisista epätoivon hetkistä huolimatta se myös sellaiseen kuntoon saatiin, jotta saatoin antaa avaimet hyvällä omallatunnolla vuokralaiselle. Olen oppinut tapetoimaan =) Remontoin siis  isäni sekä ystävällisen naapurinmiehen kanssa omistamani yksiön vuokrauskuntoon.

Eilen illalla matkustin junalla yhdessä ylisuuren rinkkani kanssa kotiin Vaasaan. Olin odottanut mieheni kanssa iloista jälleennäkemistä asemalla, ja samalla kantoapua tolkuttoman painavien kantamusten kanssa, mutta ei olisi kannattanut toivoa liikoja. Mies oli muistanut junan tuloajan väärin, ja olin ehtinyt kävellä yksin asemalta kirkolle asti, ennen kuin kohdattiin. Iloisen jälleennäkemisen sijasta saimme siis pinenen riidan ja mökötyksen aikaiseksi. Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin. Ei pitäisi vissiin olla reissussa niin paljon. Kahden viikon lomani lisäksi olen tänä kesänä ollut poissa kotoa vielä kolmannen lomaviikon, kaksi rippileiriä ja kolme lastenleiriä. Yhteensä noista kaikista tulee 46 vuorokautta.. Mutta siis, koska lomani on loppumaisillaan, tänään on satanut vettä useampaan kertaan. Yleensä aina silloin kun olen sattunut olemaan ulkona. =) Onneksi nyt illasta ei  ole satanut, mutta nyt olenkin sisällä...

Väsynyt, mutta onnellinen

Niin voisi sanoa minusta tällä hetkellä. Kesä on ollut sanoinkuvaamattoman tiukka. Minulla oli kaksi rippileiriä ja kolme kouluikäisten lasten leiriä. Molemmissa ripareissa kävi satumaisen huono tuuri, ja leirien papit sairastuivat juuri ennen leiriä niin, että pidin molemmat leirit ainoana viranhaltijana. Toki sain apua kesätyöntekijöiden muodossa, mutta siitä huolimatta leirin pito on kohtuullisen rankkaa puuhaa.

Hienoa on, että kaikki sujui todella hyvin. Erityisesti jälkimmäinen leiri oli mainio, ja piirtyy varmasti mieleni sopukoihin yhtenä parhaista koskaan ollesta leireistäni. Tänään oli kyseisen leirin konfirmaatio ja nyt voin vihdoin hengähtää ja rauhoittua. LOMA nimittäin alkaa huomenna. Ei ole loman kesto kuin kaksi viikkoa, mutta siinä ajassa pitäisi ehtiä paljon. Ensin lähden mummoa moikkaamaan Haapajärvelle ja sitten suuntaan pääkaupunkiin tapetoimaan perintöasuntoni seiniä vuokralaista varten. siinä se loma sitten meneekin.. toki väliin on tarkoitus tavata rakkaita ystäviä sekä ihan vain ollakin. Sehän se loman tarkoitus kai on?

Loman jälkeen siirryn töissä takaisin omaa virkaani hoitamaan. Sekin on ihan mukavaa pitkästä aikaa. Joitakin ajatuksia ja ideoita jo mielessä pyörii sitäkin varten. Saan ainakin askarrella enemmän taas lasten kanssa! Siitä minä pidän! Nuorten kanssa sitä tulee tehtyä paljon vähemmän.. Mutta sitä ennen LOMAA!

Pienestä onnellinen..

Kyllä se vaan niin on, että pienistä asioista saa olla elämässä onnellinen. Jos niistä osaa nauttia, elämä on aivan toisen näköinen kuin sellaisella ihmisellä joka kulkee päivästä toiseen naama nyrpeänä ja elämän kurjia puolia märehtien. Minun elämäni mukavat asiat top5-lista on tänään seuraava:

1.Tänään sain nauttia siitä, että aurinko paistoi ja ulkona oli oikein mukava kävellä.
2.Toinen asia, josta suuresti iloitsin, oli se, että sain oikean käden pikkusormen heilumaan. Tähän asti se on ollut kovin veltto ja liikkumaton. Pienin askelin käsi näyttää toipuvan leikkauksesta. =)
3. Ystävien seura. Vietimme mukavan hetken syöden, jutelleen, rukoillen ja lukien Raamattua yhdessä. Ihanaa, että ympärilläni on tuollaisia ihmisiä!
4. Löysin kirjakaupasta miehelleni hänen toivomansa kirjan - kotikatumme historiasta ilmestynyt uunituore teos. ( Vaikuttaa ihan sellaiselta, että itsekin haluan sitä tutkia.)
5. Lääkärini mielestä sairaslomani voi katkaista, ja pääsen pääsiäisen jälkeen töihin, jos mitään takapakkeja ei tule.