Puutarhaelämää

* Jos äitini sattuu lukemaan tämän, niin varoitan: älä järkyty liiaksi, myös omahyväiset "mitä minä sanoin -hymistelyt kielletty*

Viime kesänä pieni perheemme muutti omakotitaloon. Muistan vielä hyvin, kuinka vannoin ja vakuutin lapsuudenkodista pois muuttaessani, että onnellisinta kerrostaloon muutossa on se, että EI TARVITSE TEHDÄ PIHATÖITÄ!!! Ei siis enää ikipäivänä lumitöitä, ruohonleikkausta, kitkemistä, haravointia.. Ei niin mitään puutarhaan tai pihaan viittaavaakaan, ei enää ikinä.

No, viisas lukija tietää, että ikuisuus on niin pitkä käsite, ettei kannattaisi sen nimiin pienen ja erehtyväisen ihmislapsen vannoa. Nyt huomaan, kuinka matkani käy yhä useammin puutarhamyymälöihin tai netin puutarhasivustoille. Kuljen pihalla ihastellen, mitä mistäkin nurkasta lumen alta paljastuukaan, kuinka viime syksynä istuttamistani kukkasipuleista nousee kuin nouseekin krookuksia (ja tässä vaiheessa lupaavasti myös tulppaanin LEHTIÄ). Viime kesänä istutetut pensaat etupihalla näyttävät selvinneen hengissä talvesta ja jänisten hyökkäyksistä.

Ja mikä pelottavinta: haravointi on kivaa. Voin rehellisesti sanoa, että nuoruuden päivinä en nauttinut sekuntiakaan haravoinnista. En tiedä, johtuuko tämä vanhenemisesta, äidiksi tulosta vai yleisesti vain mökkihöpertymisestä, mutta puutarhassa on kiva kuopsutella, istutella, kastella ja haravoida.

Jotain on onneksi pysynyt muuttumattomana: Lumitöistä en voi sanoa nauttivani. Päinvastoin.