Lapsettomien lauantain ja äitienpäivän mietteitä

... Kun lapsettomien lauantai alkaa kääntyä jo yöksi, tai oikeastaan sinne äitienpäivän puolelle jo, niin muutamia ajatuksia siitä.

Huomenna (tänään) on kolmas äitienpäivä, jota voin juhlistaa äitinä. En ole siihen vieläkään tottunut, että olen ÄITI. Että maailmassa todella on joku, jolle minä olen äiti. Se on samaan aikaan ihanaa, upeaa ja uskomatonta - ja toki myös kamalaa, stressaavaa ja uuvuttavaa. Mutta eniten se on ihmeellistä. Kolmen vuoden jälkeenkin tulee silloin tällöin tilanteita, joissa hämmästyn itsekin sitä, että voin kutsua itseäni äidiksi. Joku kysyy, millainen perhe minulla on, tai että onko minulla lapsia. Olen jo vastaamassa, ettei ole, kun muistankin, että onhan minulla poika.

Lapsettomuuden leima mielessä pysyy tiukasti. Vaikka minulla onkin onni olla äiti, muistan hyvin, miten raastavalta tuntui, kun se, mitä eniten olisi halunnut maailmassa olla ja saada, oli saavuttamattomissa. Mitään et voinut tehdä sen saavuttamiseksi, ja hyvää tarkoittavat kanssaihmiset valoivat öljyä liekkeihin utelemalla ja vitsailemalla aiheesta.

Minusta tuntuu, että usein yhteiskunnassa määritellään naiseutta äitiyden kautta. Ikäänkuin olisit jotenkin huonompi, vajavainen naisena, jos et ole äiti. Sain kokea sen monet kerrat. Olin vihainen Jumalalle, olin vihainen kanssaihmisille, olin kateellinen vanhemmille. Kadulla vastaantulevat lastenvaunut saivat kyyneleet silmiini.

Nyt se tuntuu kaukaiselta. Olen saanut niin paljon onnea äitiyden myötä, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan. Silti tiedän, että lapsettomuuden identiteetti pysyy sielussani. Korviini särähtää  lause:  "Me tehdään seuraava lapsi kun esikoinen on x vanha" tai jotain muuta typerää. Ei lapsia tehdä tai tilata niinkuin pikaruokaa. Lapsi on suurin lahja, mitä ihminen voi saada. Tekemisestä puhuminen on loukkaavaa sitä lähimmäistä kohtaan, joka haluaisi olla vanhempi, mutta ei syystä tai toisesta voi olla sitä. Loukkaavaa on myös laskea leikkiä ja udella asiasta. Koskaan ei voi tietää, kuinka vereslihalla lähimmäisen sielu asian vuoksi on. Eikä siitä ole ollenkaan helppoa puhua.

Haluaisin sanoa äideille: nauttikaa lahjasta jonka olette saaneet. Vanhemmuus on kunniatehtävä. Muistakaa myös niitä lähimmäisiä, jotka toivoisivat lasta, mutta eivät ole saaneet. Aina ei kyse ole pariskunnasta. Ehkä sopivaa kumppania ei ole löytynyt. Lapsihaave voi silti elää.

Lapsettomille toivon voimia ja siunausta elämään. Toivon, että haaveesi täyttyisi joskus, jollain tavalla.

Olkaamme toisillemme armollisia lähimmäisiä.

Sammakon kanssa kirkossa

Eilen oli sellainen tilanne, että lapsenhoitoteknisten haasteiden vuoksi ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tuo herra kolmevee mukaan klo 10 messuun. Asiasta haastavan teki lähinnä se, että allekirjoittaneella oli tarkoitus olla siellä töissä... Onneksi kyse oli vain rippikouluryhmäni seurana ja valvojana toimimisesta.

Herra kolmevee ei ole lähtökohtaisesti ollut kovin ihastunut noista peruskirkkomenoista, hänen mielestään kirkossa on kivaa, mutta siellä ollaan liian kauan. Tämä mielessäni varustauduin henkisesti kaitsemaan kiukuttelevaa kolmevuotiasta ja samanaikaisesti huomauttelemaan rippikoululaisia kännykän näpräämisestä ja juttelusta yms. sopimattomasta meiningistä.

Riemu alkoi jo ensimmäisen virren aikana. Herra kolmevee päätti makoilla penkkien välissä lattialla. No, virret saattavat kuulostaa paremmilta niin, joten annoin makoilla. Sitten kun herra kyllästyi siihen, olikin karkkiaskin vuoro, jonka olin kaukaa viisaana varannut laukkuun.
Niitä mutustellessa päästiin jo saarnaan asti.

Nykyajan rippikoululaisilla on selkeitä ongelmia. Se tulee esiin siinä, että useilla kännykkä on niin kiinteä osa ihmisvartaloa, ettei siitä pysty irrottamaan otettaan. Kun ymmärtämätön nuorisotyönohjaaja pakottaa laittamaan puhelimen taskuun, on loppuaika istuttava käsi taskussa, koska kännykästä EI VOI irrottaa otetta.(Itse olen kuitenkin niin vanha, että olen käynyt rippikoulun edellisellä vuosituhannella, ja kännykänkin sain vasta lukion viimeisellä luokalla.)

Saarnan aikana herra kolmevee viihdytti itseään syömällä karkkeja askista, ajamalla kirkon käytävää pitkin leikkiautolla ja selaten kirjoja. Kunnes hän keksi, että kirkon käytävä on oivallinen sammakkoleikin kiitoalusta. Niin sitä alettiin pomppia ja hyräillä " pienet sammakot"-laulua. Ehtoollisellakin kävi pomppimassa pieni sammakko. Hyvin meni, onneksi.

Rippikoululaiset olivat tosi rauhallisia (rippikoululaisiksi), kuten herra kolmeveekin ( kolmevuotiaaksi).  Itse olin vain niin uupunut tästä kahteen eri osaan jaetusta vahtimis- ja valvomistehtävästä, että kotiin päästyämme nukuin kahden tunnin päiväunet.

Puutarhaelämää

* Jos äitini sattuu lukemaan tämän, niin varoitan: älä järkyty liiaksi, myös omahyväiset "mitä minä sanoin -hymistelyt kielletty*

Viime kesänä pieni perheemme muutti omakotitaloon. Muistan vielä hyvin, kuinka vannoin ja vakuutin lapsuudenkodista pois muuttaessani, että onnellisinta kerrostaloon muutossa on se, että EI TARVITSE TEHDÄ PIHATÖITÄ!!! Ei siis enää ikipäivänä lumitöitä, ruohonleikkausta, kitkemistä, haravointia.. Ei niin mitään puutarhaan tai pihaan viittaavaakaan, ei enää ikinä.

No, viisas lukija tietää, että ikuisuus on niin pitkä käsite, ettei kannattaisi sen nimiin pienen ja erehtyväisen ihmislapsen vannoa. Nyt huomaan, kuinka matkani käy yhä useammin puutarhamyymälöihin tai netin puutarhasivustoille. Kuljen pihalla ihastellen, mitä mistäkin nurkasta lumen alta paljastuukaan, kuinka viime syksynä istuttamistani kukkasipuleista nousee kuin nouseekin krookuksia (ja tässä vaiheessa lupaavasti myös tulppaanin LEHTIÄ). Viime kesänä istutetut pensaat etupihalla näyttävät selvinneen hengissä talvesta ja jänisten hyökkäyksistä.

Ja mikä pelottavinta: haravointi on kivaa. Voin rehellisesti sanoa, että nuoruuden päivinä en nauttinut sekuntiakaan haravoinnista. En tiedä, johtuuko tämä vanhenemisesta, äidiksi tulosta vai yleisesti vain mökkihöpertymisestä, mutta puutarhassa on kiva kuopsutella, istutella, kastella ja haravoida.

Jotain on onneksi pysynyt muuttumattomana: Lumitöistä en voi sanoa nauttivani. Päinvastoin.

Täällä taas!

Yhtäkkiä huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on vuosia aikaa. Poikani on muuttunut vauvasta toimeliaaksi kolmevuotiaaksi ja itse olen palannut työelämään. Pikkulapsiperheessä arki on vienyt mennessään, ja monet harrastukseni ovat vaivihkaa painuneet taka-alalle. Niiden joukossa blogien lueskelu, ja myös kirjoittaminen.

Opiskeluissani opettajan kannustus blogin käyttämiseen opetusvälineenä  innosti myös kaivelemaan tämän vanhan blogini esiin ja haluaisin taas jakaa ajatuksiani. Ehkäpä siinä nyt onnistuisinkin taas?

Antakaa lasten tulla...

Olin poikani kanssa kirkossa pari sunnuntaita sitten. Suuntasimme rohkeasti klo 10 messuun kuulemaan, kuinka hänen nimensä mainittaisiin esirukouksen yhteydessä. Päivä oli kaunis ja me hyvällä tuulella. Poika jokelteli ja minä olin muuten vain hyvällä tuulella.
Kirkon penkkiin istahdimme takariviin, jotta häiritsisimme mahdollisimman vähän muita kirkossa olijoita. Kaikki meni hyvin siihen, kunnes ensimmäinen virsi alkoi. Pieni mies alkoi olla uninen ja aloitti unikitinän, joka on hiljaista itkua, ja joka kestää hetken ennen kuin hän antaa unelle periksi. Ajattelin, ettei se ketään häiritse virren aikana, ja toiveikkaasti ajattelin myös, että poika nukahtaa ennen  virren loppumista. Kuitenkin kanssaihmisten suunnasta alkoi tulla sen verran murhaavia katseita, että katsoin parhaaksi siirtyä kirkon eteiseen. Poika nukahti, ja palasimme penkkiin istumaan, kävimme ehtoollisellakin.

Näin jälkeenpäin olen miettinyt monia meidän messuumme liittyviä asioita. Onko se niin pyhä paikka, ettei muutama lapsen jokellus ja äännähdys mahdu sinne? (Tässä en nyt puhu suoraa huutoa karjuvasta lapsesta..) Jeesus sanoi, että lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta ja joka ei sitä ota vastaan kuin lapsi, ei sinne pääse.. Jos lapsi siis haluaa tulla kirkkoon pääjumalanpalvelukseen, niin miksi heitä katsotaan karsaasti?

Kirkossamme on mielestäni se ongelma, että kehitellään jatkuvalla syötöllä erikoismessuja eri kohderyhmille. Se on hienoa, ja olen jokaisesta ihmisestä iloinen joka kirkkoon tiensä löytää. Mietin vain, että missä on se jatkuvuus, mistä ne uudet kävijät pääjumalanpalveluksiin tulevat? Ainakin niinä kertoina kun  itse olen viime aikoina pääjumalanpalveluksessa käynyt, kävijäkunta on pikemminkin keski-iän ylittänyttä kuin sitä vielä odottelevaa. Missä on se yksi seurakunta, joka toimii, kun seurakuntalaiset on pirstottu omiin erityismessuihinsa?

Kuinka messusta saisi lapsiystävällisemmän? Tai vanhusystävällisen? Tai sellaisen jossa perheetön nuori aikuinen tuntisi olonsa kotoisaksi?

Tätä pyörittelen nyt mielessäni. Kirjoitan lisää, kun keksin vastauksia.

"Kun Jumala sanallaan sinutkin loi.."

".. Hän samalla tarkoitti näin: sä arvokas oot, sä osaat ja voit, mä tällaisna rakastan sua.."

Kun kehitysvammaisten rippikoululeirin konfirmaatiolaulu raikasi leirikeskuksen kappelissa, ei monikaan silmä pysynyt kuivana. Itselleni teki tiukkaa laulaminen kahden valtavan upean nuoren välissä kappelin etuosassa. En ole itse ollut koskaan läsnä niin tunteikkaassa konfirmaatiohetkessä. Elämäni ensimmäinen keva-ripari oli päättymäisillään, ja tunsin itse saaneeni niin paljon. En ole koskaan aikaisemmin rippikoulussa oppinut itse niin paljon Jumalan rakkaudesta ja armosta kuin tuolla nimenomaisella leirillä.

Olen löytänyt itselleni uuden rakkauden kehitysvammaisten parissa tehtävästä työstä. Mitenköhän sitä saisin ujutetuksi enemmän omaan työnkuvaani... ?

Rippikouluelämää

Kesääni kuuluvat olennaisina osina rippikoululeirit. Oikeastaan en voisi kuvitella kesää ilman leirielämää... Niin tärkeä osa työtäni se minulle on. Tässä vaiheessa kesää mennään jo toisessa riparissani, ja vielä yksi on jäljellä elokuun alussa.

Tänä kesänä kattaus on ollut tavallista monipuolisempi, ensimmäinen riparini oli ihan tavallinen leiri, tässä toisessa mausteena on se, että se on nimitetty Luovan toiminnan ripariksi. Luovalla riparilla on tavallista enemmän luova toimintaa =) Kuten joku välkky voisi nimestä jopa päätellä... Täällä meillä on ollut normaalien oppituntien lisäksi bändi- ja kuorokanavaa, valokuvausta, kuvispajaa.. tarkoitus olisi vielä ainakin tanssia, tehdä draamaa jne. Lisäksi tunneilla käytetään mahdollisimman monipuolisesti erilaisia menetelmiä ja elävöittämään opetusta. Tähän mennessä kaikki on sujunut kohtuullisen hyvin, ja väki on viihtynyt.

Kolmas leirini on minulle itselleni aivan uusi aluevaltaus, nimittäin kehitysvammaisten rippikoulu. Olen kyllä työskennellyt kehitysvammaisten lasten kanssa, mutta rippikoulussa en ole aikaisemmin ollut mukana. Odotan kokemusta innolla.

Rippikoulu on siksi itselleni niin merkityksellinen, että siellä koen erityisen selvästi Jumalan läsnäoloa. En ole vielä koskaan ollut sellaisella riparilla mukana, missä Jumala ei olisi opettanut myös minua. Olen oppinut uusia asioita itsestäni mutta ennen kaikkea Jumalasta. Vaikka sekä henkisesti että fyysisesti rankka leiriviikko vaatii paljon voimavaroja, silti koen jääväni plussan puolelle, ihan jokainen kerta.