Antakaa lasten tulla...

Olin poikani kanssa kirkossa pari sunnuntaita sitten. Suuntasimme rohkeasti klo 10 messuun kuulemaan, kuinka hänen nimensä mainittaisiin esirukouksen yhteydessä. Päivä oli kaunis ja me hyvällä tuulella. Poika jokelteli ja minä olin muuten vain hyvällä tuulella.
Kirkon penkkiin istahdimme takariviin, jotta häiritsisimme mahdollisimman vähän muita kirkossa olijoita. Kaikki meni hyvin siihen, kunnes ensimmäinen virsi alkoi. Pieni mies alkoi olla uninen ja aloitti unikitinän, joka on hiljaista itkua, ja joka kestää hetken ennen kuin hän antaa unelle periksi. Ajattelin, ettei se ketään häiritse virren aikana, ja toiveikkaasti ajattelin myös, että poika nukahtaa ennen  virren loppumista. Kuitenkin kanssaihmisten suunnasta alkoi tulla sen verran murhaavia katseita, että katsoin parhaaksi siirtyä kirkon eteiseen. Poika nukahti, ja palasimme penkkiin istumaan, kävimme ehtoollisellakin.

Näin jälkeenpäin olen miettinyt monia meidän messuumme liittyviä asioita. Onko se niin pyhä paikka, ettei muutama lapsen jokellus ja äännähdys mahdu sinne? (Tässä en nyt puhu suoraa huutoa karjuvasta lapsesta..) Jeesus sanoi, että lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta ja joka ei sitä ota vastaan kuin lapsi, ei sinne pääse.. Jos lapsi siis haluaa tulla kirkkoon pääjumalanpalvelukseen, niin miksi heitä katsotaan karsaasti?

Kirkossamme on mielestäni se ongelma, että kehitellään jatkuvalla syötöllä erikoismessuja eri kohderyhmille. Se on hienoa, ja olen jokaisesta ihmisestä iloinen joka kirkkoon tiensä löytää. Mietin vain, että missä on se jatkuvuus, mistä ne uudet kävijät pääjumalanpalveluksiin tulevat? Ainakin niinä kertoina kun  itse olen viime aikoina pääjumalanpalveluksessa käynyt, kävijäkunta on pikemminkin keski-iän ylittänyttä kuin sitä vielä odottelevaa. Missä on se yksi seurakunta, joka toimii, kun seurakuntalaiset on pirstottu omiin erityismessuihinsa?

Kuinka messusta saisi lapsiystävällisemmän? Tai vanhusystävällisen? Tai sellaisen jossa perheetön nuori aikuinen tuntisi olonsa kotoisaksi?

Tätä pyörittelen nyt mielessäni. Kirjoitan lisää, kun keksin vastauksia.

"Kun Jumala sanallaan sinutkin loi.."

".. Hän samalla tarkoitti näin: sä arvokas oot, sä osaat ja voit, mä tällaisna rakastan sua.."

Kun kehitysvammaisten rippikoululeirin konfirmaatiolaulu raikasi leirikeskuksen kappelissa, ei monikaan silmä pysynyt kuivana. Itselleni teki tiukkaa laulaminen kahden valtavan upean nuoren välissä kappelin etuosassa. En ole itse ollut koskaan läsnä niin tunteikkaassa konfirmaatiohetkessä. Elämäni ensimmäinen keva-ripari oli päättymäisillään, ja tunsin itse saaneeni niin paljon. En ole koskaan aikaisemmin rippikoulussa oppinut itse niin paljon Jumalan rakkaudesta ja armosta kuin tuolla nimenomaisella leirillä.

Olen löytänyt itselleni uuden rakkauden kehitysvammaisten parissa tehtävästä työstä. Mitenköhän sitä saisin ujutetuksi enemmän omaan työnkuvaani... ?

Rippikouluelämää

Kesääni kuuluvat olennaisina osina rippikoululeirit. Oikeastaan en voisi kuvitella kesää ilman leirielämää... Niin tärkeä osa työtäni se minulle on. Tässä vaiheessa kesää mennään jo toisessa riparissani, ja vielä yksi on jäljellä elokuun alussa.

Tänä kesänä kattaus on ollut tavallista monipuolisempi, ensimmäinen riparini oli ihan tavallinen leiri, tässä toisessa mausteena on se, että se on nimitetty Luovan toiminnan ripariksi. Luovalla riparilla on tavallista enemmän luova toimintaa =) Kuten joku välkky voisi nimestä jopa päätellä... Täällä meillä on ollut normaalien oppituntien lisäksi bändi- ja kuorokanavaa, valokuvausta, kuvispajaa.. tarkoitus olisi vielä ainakin tanssia, tehdä draamaa jne. Lisäksi tunneilla käytetään mahdollisimman monipuolisesti erilaisia menetelmiä ja elävöittämään opetusta. Tähän mennessä kaikki on sujunut kohtuullisen hyvin, ja väki on viihtynyt.

Kolmas leirini on minulle itselleni aivan uusi aluevaltaus, nimittäin kehitysvammaisten rippikoulu. Olen kyllä työskennellyt kehitysvammaisten lasten kanssa, mutta rippikoulussa en ole aikaisemmin ollut mukana. Odotan kokemusta innolla.

Rippikoulu on siksi itselleni niin merkityksellinen, että siellä koen erityisen selvästi Jumalan läsnäoloa. En ole vielä koskaan ollut sellaisella riparilla mukana, missä Jumala ei olisi opettanut myös minua. Olen oppinut uusia asioita itsestäni mutta ennen kaikkea Jumalasta. Vaikka sekä henkisesti että fyysisesti rankka leiriviikko vaatii paljon voimavaroja, silti koen jääväni plussan puolelle, ihan jokainen kerta.

Saarna koulun kevätkirkossa

Pidin tämän saarnan viime viikolla oman yhteistyökouluni kevätkirkossa.


5. sunnuntai pääsiäisestä (rukoussunnuntai) – Sydämen puhetta Jumalan kanssa

Matt. 6: 5-13

Jeesus opetti ja sanoi:

"Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.
Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:
- Isä meidän, joka olet taivaissa!
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.

Tapahtukoon sinun tahtosi,

myös maan päällä niin kuin taivaassa.

Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.

Ja anna meille velkamme anteeksi,

niin kuin mekin annamme anteeksi niille,

jotka ovat meille velassa.

Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta."


Jännittääkö sinua saada todistus ja nähdä mitä numeroita saat?

Minuakin jännitti ja oikeastaan pelotti todistusten saaminen. Kun olin koulussa, matematiikka oli minulle erityisen vaikeaa. Tuntui, että numerot vain hyppelivät paperilla sinne ja tänne, eivätkä asettuneet ollenkaan niin kuin olisin halunnut, kaikista yrityksistäni huolimatta. Se harmitti, sillä todistuksessa matematiikan numero oli aina jotain muuta kuin olisin toivonut. Siksi minua pelotti saada todistus ja viedä se kotiin.

Eräänä vuonna minua pelotti erityisen paljon. Pelkäsin, mitä vanhemmat sanoisivat huonosta numerosta. Isä oli nimittäin luvannut, että jos sekä minä että veljeni parantaisimme todistuksiemme numeroita ja keskiarvoa, hän ostaisi molemmille uudet polkupyörät. Koska matematiikan numero ei ollut noussut mihinkään, olin melko lailla varma, että ajaisin samalla vanhalla pyörällä ikuisesti.

Kun sitten kävelin todistuksen kanssa kotiin, minua itketti kovasti. Harmitti, etten saisi pyörää, ja harmitti myös sen takia, että vaikka olin yrittänyt kovasti, numero ei ollut muuttunut miksikään joululta. Kun tulin kotiin, isä näki heti, että minulla oli paha mieli. Hän otti todistukseni, katseli sitä ja pyysi äidinkin katsomaan. Sitten hän sanoi: katsopa, kuinka paljon meidän tyttö on parantanut keskiarvoaan! Ja äiti lisäsi: ja matematiikankin numeron olet saanut pysymään samana! Hieno suoritus! Sinä kesänä ajelimme molemmat veljeni kanssa uusilla polkupyörillä. Olin takertunut liikaa vain yhteen numeroon huomaamatta sitä, että kokonaisuutena olin onnistunut ihan hyvin. Koulussa arvosanoja jaetaan sitä varten, että voimme tarkkailla sitä, missä olemme onnistuneet hyvin ja missä tarvitsemme vielä hiukan enemmän harjoitusta ja työtä.

Taivaan Isä on kuitenkin sellainen tyyppi, ettei hän jaa arvosanoja. Sen sijaan hän jakaa ARMOSANOJA. ARMO – ansioton rakkaus minun osakseni. (ARMO- kirjaimet isoilla papereilla) Taivaan Isä ei arvostele meitä, vaan hänen luokseen saamme tulla juuri sellaisina kuin me olemme. Ansioton tarkoittaa juuri sitä, ettei hänen hyväksymistään tai rakkauttaan tarvitse ansaita lukemalla kokeisiin tai osaamalla kertotaulu mahdollisimman hyvin.

Jumalan rakkaudesta meille kertoo se, että saamme kutsua häntä Isäksi ja puhua hänelle. Me saamme rukoilla Jumalaa ja kertoa hänelle, mikä mieltämme painaa, tai mistä iloitsemme. Jumala iloitsee meidän kanssamme onnistumisistamme ja on surullinen jos epäonnistumme jossakin meille tärkeässä. Hänen rakkautensa meitä kohtaa ei epäonnistumisista huolimatta vähene tai lopu. Monta kertaa saatamme ajatella, ettei Jumalaa kannata vaivata kaikilla pikkuasioilla, pyrimme kantamaan huoliamme yksin. Jumala on kiinnostunut kaikista pienimmistäkin asioista, joita mielissämme on. Mikään asia ei ole liian pieni tai suuri Jumalalle, ja siksi me voimme turvallisin mielin kertoa Jumalalle kaiken. Rukoilla voi omin sanoin tai yhdessä samoilla sanoilla, vaikka niillä, jotka Jeesus meille tuossa raamatunkohdassa opetti. Jumala muuten kuulee myös ne asiat, joita emme ääneen sano, jotka ovat meidän sydämissämme.

Nuoria varten, mutta miksi?

Tänään on seutumme Saappaan toinen vuotuinen saapastelu-urakka. Koulut päättyvät, ja nuoret kerääntyvät täällä Vaasassa Hoviskan rantaan juhlimaan kesän alkamista. Saapas-operaatiossa on mukana seurakunnan työntekijöitä ja koulutettuja vapaaehtoisia. Kuljemme nuorten keskellä, tarkkailemme tilannetta, otamme kontaktia nuoriin ja puutumme, jos näyttää että apuamme tarvitaan. Apu saattaa olla esimerkiksi keskustelua, pienen ensiavun antamista tai liian päihtyneen nuoren auttamista.

Valtaosa ihmisistä joiden kanssa olen Saappaasta keskustellut pitävät toimintaa mielekkäänä ja tarpeellisena. Kuitenkin olen törmännyt muutaman kerran tilanteeseen, jossa ihminen on sitä mieltä, että Saappaan mukanaolo tämän illan kaltaisissa tilasuuksissa nimenomaan mahdollistaa nuorten juopottelun. Ensimmäisen kerran kun aiheeseen törmäsin, olin täysin pöyristynyt: miten kukaan voi ajatellakaan noin? Nyt asiaa pohdittuani, ymmärrän kyllä perusteluita väitteen takana hiukan paremmin. en silti ole samaa mieltä.

Väitän, että Saappaan läsnäolo ei vaikuta nuorten alkoholikäyttäytymiseen ainakaan lisäävästi. Nuoret juovat alkoholia, oli Saapas paikalla tai ei.  Yksittäisten nuorten juomiseen Saapas vaikuttaa päinvastoin vähentävästi. Ne nuoret, jotka tietävät Saappaan olevan paikalla, ja jotka tuntevat työtekijöitä tai vapaaehtoisia henkilökohtaisesti, eivät kehtaa tai halua näyttäytyä päihtyneinä heille. Saattaisi olla noloa nuoren mielestä lähteä muutaman päivän päästä leirille työntekijän kanssa, joka on nähnyt hänen hilluvan juovuspäissään.

Saapas ei mahdollista nuorten juomista. Sen sijaan sen läsnäolo rauhoittaa tilannetta, ja luo turvaa. Suuri osa nuorista jotka ovat juhlimassa, eivät käytä alkoholia, ja Saapas on heitäkin varten paikalla. Aikuisten läsnäolo ylipäätänsä rauhoittaa tilannetta, olivat he sitten viran puolesta paikalla tai vapaaehtoisina.

Monet vanhemmat ostavat itse lapsilleen juomia ja tuudittautuvat siihen käsitykseen, että lapsi ei juo enempää kuin ne kaksi siideriä, jotka äiti tai isä osti. Totuus on se, että siinä on usein vain alku. Juodaan toisten pulloista, muitakin hakijoita on.. ja yhtäkkiä ollaankin juotu niin paljon, etteivät jalat kanna, ja kontrolli sumenee huonoimmassa tapauksessa sammuu..

Tiedän myös, etteivät kaikki vanhemmat edes tiedä, missä lapset viettävät aikaansa. Uskotaan sokeasti siihen, mitä lapsi sanoo ja huonoimmassa tapauksessa tulos on sellainen kun vuosia sitten soittaessani erään tytön kotiin. Soitin ja kerroin perheen jälkikasvun makaavan selviämisasemalla ja haluavan kotiin.. Puhelimeen vastannut Isä ei uskonut, että hänen lapsensa voisi olla meillä, sillä hän oli mennyt parhaan kaverinsa luokse yökylään. Saatoin kertoa isälle, että kyseinen kaveri oli myös selviämisasemallamme ja että olin seuraavaksi soittamassa tämän kotiin.. 

Kaikesta huolimatta, lämpimät onnittelut kaikille valmistuneille ja koulunsa päättäneille! Siunausta elämäänne!

Opiskelun iloa

Olen varmaan jonkinlainen ikuinen opiskelija. Viime viikolla oli ensimmäinen lähijakso taas uudesta haasteesta. Pyrin syksyllä opiskelemaan Diakonia-ammattikorkeakouluun ylempää AMK-tutkintoa suuntautumisena Diakonia, kristillinen kasvatus ja nuorisotyö. Pääsin =)
Opiskelu tapahtuu työn ohessa, 2-3 lähipäivää kuukaudessa ja sen päällä vino pino etätehtäviä. Ensimmäinen lähijakso oli tosiaan viime viikolla, ja hurjan innostavalta ja mielenkiintoiselta se vaikutti. Olen innoissani uudesta haasteesta ja mahdollisuudesta kehittää itseäni ja omaa työtäni. Ja kuka tietää, ehkä mahdollisuuksia olisi laajempiinkiin haasteisiin. Opiskelujen keskeisenä osana on opinnäytetyö ja monenmoiset ajatukset jo pyörivätkin päässä sen tiimoilta. Omasta työstä löytyisi niin monia erilaisia kehittämis- ja tutkimushaasteita, että vallitsee suoranainen  runsaudenpula. Onneksi opinnäytetyötä ei tarvitse ihan huomenna aloittaa, niin saa rauhassa mutustella, mikä olisi se oma aihe. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta tämä lisähaaste auttaa minua jaksamaan työssä ja motivoi kovasti tekemään työtäni entistä paremmin. Joku ehkä ajattelee, miten lisätyö ja stressi auttaa jaksamaan, mutta minulla se toimii niin. Kun saa ajatukset pois niistä omista perusympyröistä, kuulee toisten opiskelijoiden ja opettajien ajatuksia ja kokemuksia sekä saa uusia ajatuksia, niin mikä voisi olla sen parempaa?

Siunausta ja lahjuksia

Loppiaisena 6.1. 2011 minut siunattiin kolmen työtoverin kanssa virkaan. Virkaani olen hoitanut lokakuusta 2008 alkaen, mutta seurakunnassa tunnetusti jotkut asiat sujuvat kovin hitaasti. Tämä näytti olevan yksi niistä. Ehdin matkan varrella jo hiukan pahoittaa mieltänikin siitä, ettei minua siunattu. Mutta se on kaikki nyt annettu anteeksi ja unohdettu =) Koska tämä nykyinen on ensimmäinen virkani, ei minua ole sen kummemmin siunattu rippikoulun konfirmaation jälkeen. Siksi tuntui hienolta olla siunattavana. Parhaani olen tehnyt tähänkin asti ja samalla tavalla aion työtäni jatkaakin, mutta silti tuntuu merkittävältä olla erityisen rukouksen kohteena, niin että nimeltä mainitaan esirukouksessa. Koko ajan olen tiennyt, että seurakunnan luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset ja työtoveritkin ovat työni tukena ja että moni minunkin puolestani rukoilee, mutta se konkretisoitui minulle jotenkin täysin uudella tavalla torstaina. Kosketti ja liikutti kovasti. Siunauksessa olisi ollut jo kylliksi, mutta Messun  jälkeen Kryptassa olleessa juhlassa meitä lahjottiin vielä seuraavasti. Kiitos kaunis!